Kun ideologia korvasi totuuden

Aamulehti päätoimittajansa  Jouko Jokisen johdolla lipsui neutraalista uutisvälineestä ideologisen kamppailun työvälineeksi. Aamulehden 16.9 julkaistun pääkirjoituksen mukaan lehti luopuu ”sukupuolittuneiden” titteleiden käytöstä. Taustalla on ajatus, että naispuolinen korkea-arvoinen poliisi ei voi olla titteliltään nimismies, eduskunnan täysistuntoa johtava nainen ei voi olla puhemies ja niin edelleen. Tätä halua muuttaa käytäntöä lehti perustelee muun muassa viittaamalla ”kieliopillistuvaan maskuliinisuuteen”.

 

Kyse on vahvasti ideologisesta virtauksesta, joka perustuu vasemmistolaiseen ja feministiseen kamppailuun siitä, millaista kieltä saamme käyttää. Tarkoitus on ulkopuolta sanella, mitä termejä me käytämme ja aktiivisesti muokata kieltä ja kielenkäyttöä siten että vain ideologisesti hyväksyttävät asiat ovat kielen kautta olemassa. Samanlainen kielellinen muokkaus ja sensuuri on nähty aikaisemminkin, totalitäärisen pakkovallan Neuvostoliitto poisti ja muokkasi lukuisia sanoja ja termejä, koska niitä poliittisesti pidettiin epäsopivina. Myös Kiina ja Pohjois-Korea ovat esimerkkejä kielen siivoamisesta.

 

Tällainen kielen pakkomanipulaatio on ollut myös luovan luokan mielenkiinnonkohteena George Orwellin romaanissa 1984 käsitellään ”uuskieltä”, joka on yksi diktatuurin muoto. Kirjassa uuskieli on virallisesti ohjailtua ja rajoitettua. Uuskielen tarkoitus on estää toisinajattelu ja poikkeavat liikkeet viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaistaan poliittisesti ei-hyväksyttyjä mielipiteitä.

 

Hyökkäys kohdistuu minun äidinkieleeni. Erityisen raskauttava tämä ideologinen operaatio on, koska sen aloitti Aamulehti, perinteisen median edustaja, jonka toiminnan erityisesti näin valelehtien aikakaudella pitäisi olla totuuteen perustuvaa ja luotettavaa. Ja kaiken kukkuraksi Jouko Jokinen nimitettiin Yleisradion uutistoiminnan johtajaksi. Itse olen pitkään halunnut uskoa että uutistoiminta ja tiedonvälitys jotakuinkin pyrkii totuudellisuuteen, mutta kiitos Jokisen, se usko on kokenut kolahduksen.

Takinkääntöä osa 1

Timo Soini 18.12. 2007: ”Puoluekuri on porvarihallituksen keskuudessa stalinistisessa luokassa. Yksi mieli, yksi kieli. Seuraavaksi kai kielletään aloitteiden tekeminen? Perustuslaki ei tunne puoluekuria.”

 

Timo Soini toukokuussa 2017: ”Puolueen kolmen poliisikansanedustajan äänestys hallintarekisteriesitystä vastaan käsitellään eduskuntaryhmässä.”

Prosentin diktatuuri

www.jukkamattila.fi

Helsingin kaupungin liikennepolitiikka perustuu siihen, että Helsinkiä kehitetään yhdelle prosentille kaupunkilaisista.

Kesäkuussa 2015 tehtyjen laskentojen mukaan Helsingin ydinkeskustan ns. ”niemen rajan” ylitti 14 150 pyöräilijää vuorokaudessa. Samaan aikaan  autoliikennettä oli 217 000 ajoneuvoa (sisältää myös raitiovaunut), jotka  kuljettivat yhteensä 692 150 henkilöä. Koska pyöräilytilastoja ei ole annettu muulta kuin kesäkuulta, olen arvioinut että marras-, joulu, tammi-, helmi-, ja maaliskuussa pyöräilijöitä on keskimäärin 500 vuorokaudessa. (Laskenta perustuu indeksoituun pyöräilijöiden lukumäärään Baanalla, johon on suhteutettu luku kesäkuun ”niemen ylittäneistä polkupyöräilijöistä). Tästä yhdestä prosentista on tullut suurkaupungin kehityksen keskipiste.

Olen samaa mieltä siitä, että Helsingin ydinkeskustan liikenteen kehittämiseksi joukkoliikenne on avainasemassa. Mutta en hyväksy sitä, että Helsinkiä kehitetään yhden marginaalisen ryhmän ideologisiin tarpeisiin. Siksi olen nostanut esiin tarpeet suunnitella Helsingin liikenne kaupunkilaisia varten,  mukaan lukien henkilöauton käyttö eli virkamieskielessä niin sanottu ”yksityisautoilu”.

Helsingin ruuhkat ovat osin seurausta tahallisesta liikenteen estämisestä. Tulevaisuudessa ankeus lisääntyy, muun muassa päätös kieltää henkilöautoilta ajaminen Hämeentiellä tulee vaikuttamaan negatiivisesti koko kaupungin liikenteeseen – kaikkeen muuhun, paitsi Kallion viherkuplan jopoiluun.

Vihreiden ja SDP:n ”yksityisautojen” vastainen kamppailu on paitsi sumputtanut liikenteen myös aiheuttanut muita asumisen mukavuuteen liittyviä haittoja. Näihin oleellisesti liittyy pysäköinti. Ja pysäköintitarpeet liittyvät ihmisten tarpeeseen liikkua paikasta toiseen. Tarpeita on erilaisia: niitä syntyy muun muassa työssäkäymisestä, harrastuksista, kyläilyistä ja vierailuista, vapaa-ajan vietosta, virkistäytymisestä, vanhempien hoitamisesta (eli mummilareissut!) ja niin edelleen.

Kun Helsingin väestörakenne muuttuu, tarpeet erilaisiin kuljetuksiin lisääntyvät: ruokatoimitukset, sairaanhoitajat, kodinhoitaja – kaikkea mitä kotona asuvat vanhukset tarvitsevat. Lähiomaisten huolenpito ja kyläily ovat erittäin tärkeä osa henkistä hyvinvointia. Mutta miten siihen suhtautuvat Helsingin rakennusnormit? Pysäköintipaikkaa ei välttämättä enää tulevaisuudessa löydykään.

Vanha rakennusnormi oli, että suunniteltuun asuntomäärään liitetyt autopaikkamäärät laskettiin siten, että asuinrakennuksella piti olla yksi autopaikka 110 kerrosneliömetriä tai 0,65 autopaikkaa asuntoa kohden. Loppuvuodesta 2015 normi uusittiin. Lähiöissä autopaikkoja tarvitsee rakentaa vain yksi paikka 140 kerrosneliömetriä kohden, jos lähimmälle metro- tai juna-asemalle on matkaa alle 300 metriä. Jos matkaa on 300-600 metriä,  rakennetaan yksi autopaikka 130 kerrosneliömetriä kohden. Käytännössä muutos tarkoittaa sitä, että kahta perheasuntoa kohden on vain yksi autopaikka. Kantakaupungin eteläosassa normi sallii 150 kerrosneliömetriä per autopaikka. Kantakaupungin opiskelija-asuntoihin autopaikkoja ei tarvita enää lainkaan.

Mihin suuntaan Helsinki sitten on oikeasti menossa? Kun elintaso nousee, lisääntyy autojen määrä. Autojen lukumäärään vaikuttaa eniten sukupuoli, taloudellinen asema, ikä, perheen elämänvaihe, käytettävissä olevien tulojen määrä sekä elämäntavat.

Helsingissä oli liikennekäyttöön rekisteröity autoja 2015 yhteensä 209590 kappaletta. Pääkaupunkiseudulla oma henkilöauto on 62,5 %:lla pääkaupunkiseudun kotitalouksista (helmikuu 2013, Tilastokeskus, kuluttajabarometri: taulukot, taulukko 20) Helsingissä autotiheys vuonna 2013 oli (henkilöautot + pakettiautot) on 475 autoa / 1000 asukasta, mikä tarkoittaa että kahden hengen talouksissa on likimain kaikissa yksi auto per asunto. On huomattava, että autojen määrä on lineaarisessa kasvussa ja kahden hengen talouksiin yhä useammin hankitaan useampi auto. Lisäksi moottoripyöräharrastus on kasvattanut laajasti suosiotaan.

Vuosi 2012, %
Kotitalouden koko Ei autoa Yksi auto 2 autoa 3+ autoa
Yhden hengen talous 46 51 2 1
Kahden hengen talous 12 61 24 3
Kolmen hengen talous 10 43 37 10
Neljän hengen talous 6 41 45 8
Viisi + hengen talous 3 32 46 19
Yhteensä 24 51 20 4
LÄHDE: Tilastokeskus

Helsingin jatkuva paisuttaminen laajoilla ja mielestäni tarpeettomilla rakennushankkeilla (katso kirjoitukseni Helsingin mammuttitaudista) ja epäonnistuneilla liikennepoliittisilla ratkaisuilla tehdään ilkivaltaa koko kaupungille.

Esitän, että liikennettä ei jatkossa suunnitella vain 1%:lle kaupunkilaisista, vaan että liikennesuunnittelun lähtökohdaksi otetaan seuraavat asiat tärkeysjärjestyksessä: (1) Turvallisuus, (2) Sujuvuus, (3) Yritystoimintaa ja hyvinvointia edistävät seikat.

Helsingin kasvupöhö

Suurta, komeaa, korkeaa – ja tupaten täynnä. Siinä monen visio tulevaisuuden Helsingiksi. Omakotitalossa Pakilassa asunut ystäväni kutsui tätä leikillisesti ”pakonomaiseksi tarpeeksi asua päällekkäin”. Urbanisaation voittokulkua ovat ajamassa erityisesti miltei kaikki puolueet, myöskin Vihreät. Milloin halutaan ratkoa asuntopulaa rakentamalla koko kaupunki yhdeksi suureksi Helsingin keskustaksi, milloin halutaan lisätä kilpailukykyä. Tiivimpi tungos ja kärjistyneet sosiaaliset ristiriidat on taasen monen vastustajan mielessä.

Kasvun lähteet

Kun Helsingissä rakennetaan, työmiehet tarvitsevat asuntoja. Parhaiten vuokralle menevät pienet asunnot. Samaiset pienet kämpät, varsinkin ydinkeskustassa, käyvät myös parhaiten kaupaksi. Mutta –  kaupunkia ei voi pelkkien yksiöiden varaan rakentaa, vaikka grynderit miten sitä haluaisivat.

Helsinki kasvaa siis siksi että rakennusyhtiöt tarvitsevat asiakkaita ja työntekijöitä. Helsingissä rakennetaan siksi että täällä rakennetaan.

Helsingissä vieraskielisen väestön määrä on nyt noin 89 000 henkilöä  eli 14 prosenttia helsinkiläisistä. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (n. 18 000 henkeä), vironkieliset (n. 12 000 henkeä) ja somalinkieliset (n. 9 000). Viime vuonne Ulkomaalaisvirasto käsitteli 66558 maahanmuuttajien hakemusta, joten tulijoita riittää. Maahanmuuttajat tulevat Helsinkiin mielellään, sillä asuminen on ilmaista tai ainakin vahvasti tuettua ja täällä on entuudestaan jo paljon muitakin maahanmuuttajia. Vuonna 2014 Helsingissä oli 15–64-vuotiaita maahanmuuttajia noin 63 000, joista 48,6 % oli työllisiä ja noin 17 % työttömiä. Kantaväestön vastaavat luvut olivat 70,8 ja 7,6. Maahanmuuttajien työllisyystilanne on merkittävästi heikompi.

Helsinki kasvaa siis siksi, että tänne tullaan ulkomailta.

Mammuttitaudin perustelut

Helsingin kasvupöhölle ei löydy tarvetta, ei selityksiä, ei suuntaa eikä suunnitelmaa. On vain kasvu ja himo saada suurempaa, tiivimpää ja ankeampaa. Katsotaan muutamia esitettyjä perusteita. ”On ajateltava kaupungin elinvoimaisuutta”, kuulostaa hyvältä. Mutta enpä perustelu ”kohtuuhintainen asuminen on olennaista kilpailukyvyn kannalta”?

Myöskään Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kivekäs ei anna perusteluja, mutta tekee selväksi kuka kasvun maksaa: veromaksaja tietenkin: ”Jokainen uusi asukas tarkoittaa tarvetta tuhansien eurojen investoinneille, ja jokainen uusi kaupunkilainen tarkoittaa tuhansia eurojen tarvetta palveluissa. Helsingillä on tähän vielä varaa. Veroprosenttimme on mannersuomen kolmanneksi alhaisin, ja kaupungilla on myös runsaasti omaisuutta.”

Kasvu ruokkii kuluja – ei hyvinvointia

Helsingin kasvua on perusteltu sillä, että kasvu luo kilpailukykyä (mitä sitten lieneekin), lisää innovaatioita firmoissa ja kasvattaa yrittäjyyttä. Sanalla sanoen peruste on, että kasvu lisää työpaikkoja.

Tilastokeskuksen mukaan maassamme toimii likimain 360 000 yritystä, jotka työllistivät yhteensä 1,4 miljoonaa henkilöä. Uudellemaalle on keskittynyt lähes kolmannes koko maan toimipaikoista ja yritysten liikevaihdosta Uudellamaalla tuotetaan lähes puolet. Helsingin väestönkasvu ja sitä tukeva liiallinen rakentaminen perustuu myös sille, että maakuntien yritystoiminnan hiipuessa Helsinkiin muutetaan, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa

Jukka Heikkisen korrelaatioanalyysien mukaan Tilastokeskuksen väestörakenteen, työssäkäynnin ja asumisen tilastojen suhteesta ilmenee, että suuremman väestöntiheyden alueilla työllisyys ja taloudellinen huoltosuhde ovat viimeisen 25 viime vuoden aikana heikentyneet selvästi voimakkaimmin.

Ja työpaikat? Katsokaa alla olevaa kuvaa. Värähtikö mittari johonkin suuntaan? IT-ala? Luova ala? Teollisuus? Vaikka Helsinki kasvaa Forssan kokoisen kaupungin verran vuodessa, työpaikkojen määrä on pysynyt vakiona.

Työpaikat (alueella työssäkäyvät) toimialan (TOL 2002, 2-3-nro) mukaan 31.12.

Miksi siis puhun Helsingin mammuttitaudista tai kasvupöhöstä? Helsingin kasvu perustuu ryöstösodankäynnin kaltaiseen logiikkaan. Rakennusfirmojen jatkuva tarve saada bisnestä, sekä rakentamista että asuntojen myyntiä, pyörittää Helsingin elinkeino- ja asutuspolitiikkaa.

Mielestäni  Helsinki voisi kansainvälisestikin olla omalaatuinen omalla viehättävällä, helsinkiläisellä tavallaan. Tornitalot eivätkä arkkitehtien höppelöpöppelöt eivät kuulu helsinkiläiseen kaupunkikuvaan. Kutsun tätä ankeuttamiseksi, liiallisen rakentamisen lopputuloksena on vain entistä epäviihtyisämpi ja turvattomampi kaupunki. Ei ole vastuullista taloudenpitoa, että kokoamme mammuttitaudin maksu- ja veropottia lapsillemme.

Näin meillä

Arkipäivät ovat täynnä miellyttäviä pikku asioita. Yksi ilahduttavimmista on jokapäiväinen toisista ihmisistä välittäminen. Joka kerta kun sellainen osuu omalle kohdalle, se lämmittää sydäntä. Laitan oheen linkin Haagalainen-lehdessä olleeseen kolumniini, jossa kerron kuinka perusarvot, kaupunkilaisuus ja alueellinen identiteetti voivat kohdata hienolla tavalla. (Kuvaa klikkaamalla saat tekstin suuremmaksi.)

Länsi-Helsingin terveyspalvelut

Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät palvelut ovat kovassa myllerryksessä. Kovasti puhuttu soteuudistus tuo kaupunkilaisille hieman vaihtoehtoja, kun terveys- ja hoitopalveluita ei enää tarvitse ostaa kaupungin luukulta. Terveyskeskuksen sijaan asiakas voi valita, mistä hän haluaa lääkärin tai sairaanhoitajan hoitoa. Helsingin kaupungin osalta tämä on tarkoittanut, että kaupunkikin on joutunut uudistamaan terveydenhuollon peruspalvelujaan.

Helsingillä on tavoitteena keskittää terveyspalveluja harvoihin suuryksiköihin. Paikalliset palvelut kaikkoavat, matkat pitenevät ja laatu kärsii. Oheisessa kuvassa on esitetty Helsingin kaupungin suunnitelmia.

Moni työssäkäyvä kykenee hyödyntämään työnantaja tarjoaman terveyshuollon, jolloin kysymys palveluiden läheisyydestä ei ole oleellinen. Mutta entä senioriväestömme, jos omat voimat ovat vähäiset ja kulkeminen huonoa, eivätkä sukulaiset ehdi avustamaan? Entä ne jotka ovat julkisen liikenteen varassa – miten busseissa ja junassa pärjää lastenvaunujen kanssa?

Palvelujen tulisi pysyä lähellä kotia. Hyvän kaupunginosan merkki omasta mielestäni on, että sieltä löytyvät vähintäänkin terveyspalvelut, kirjasto, hyvälaatuisia ruokakauppoja ja päiväkodit ja koulut alueen lapsille.

Kauppa on meiltä Länsi-Helsingissä jo karannut Kaareen ja Selloon, koulujen oppilaat on hajautettu pitkin ja poikin, palveluja saa kohta oikein metsästää. Länsi-Helsingissä nousevat esiin haasteet liikkumisen kannalta, sekä lisäksi meillä korostuu entisestäänkin tarve säilyttää edelleenkin palvelut sekä kauppa ja liike-elämä alueella.

Johtopäätös on synkkä: kun Helsingin väestä ikääntyy, pahimmillaan siltä viedään lähipalvelut asukkaiden ulottumattomiin. Nostan yhtälöön vielä yhden muuttujan. Kun pakotettuna linjauksena on ollut, että Helsingin liikennettä kuristetaan, omien autojen käyttöä estetään ja kulkeminen entisestään vaikeutuu, kuinka päästään lääkäriin tai terveydenhoitajalle? Ketä Helsingin kaupunkirakenteen muutos, sekä siihen liittyvä julkisten palveluiden suuryksiköityminen eniten teemana koskettaa? Kaupunkilaisia tietysti, mutta onko heiltä kysytty millaisen kaupungin ja millaiset terveyspalvelut he haluaisivat? Minun mielestäni ei.

Tarjolla on pelkkää konsulttipuhetta. Ihmisten hyvinvointi ja terveys on väännetty palvelumuotoiluksi ja ydinprosesseiksi. Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto esittelee terveyspalvelujen uudistuksen muun muassa seuraavaa: ”Toimivat ydinprosessit alkavat asiakastarpeesta ja tuottavat hyvinvointia ja terveyttä. Johtaminen, hallinto- ja tukipalvelut luovat edellytyksiä ydinprosessien toimivuudelle. Ydinprosessit kiteyttävät toiminnan muutoksen.

Mihin unohtui asiakas? Potilas? Kaupunkilainen?

Autoilija maksaa – aina

 

 

 

Helsingin liikennesuunnittelu perustuu Vihreään unelmaan: ruosteisella Jopolla voi polkea Bongipuiston läpi ”ruohon”juurikauppaan hakemaan yrttiteetä. Puistomaisille kävelykaduilla morjestellaan tuttuja, soitellaan gongoja ja järjestellään vaihtoehtoisia katufestivaaleja. Kaduilla kävellään hippiliikkeen muistoa kunnioittaen paljain jaloin, kuin Paul McCartney Abbey Roadilla muinoin. Autot ovat muisto jostain teollisen historian hämärästä, ja jos jotain liikennettä vielä sallitaankin, moottorien tehot on supistettu sähköhammasharjan ja ompelukoneen tasolle.  Helsingissä vallitsee ikuisen Woodstockin ihana autereisuus.

Yksityisautoilija – henkilö joka haluaa liikkua vapaasti – on tällaisen SDP-Vihreät ideologian pahin vihollinen. Oma valinta autoilun suhteen ei ole sallittua, vaan kaikkien pitää alistua kurjistuviin liikenneoloihin, byrokratiajohtoiseen suunnitteluun ja jatkuvaan kulkemisen ja kuljetusten huonontamiseen. Helsingissä on tarkoituksellisesti heikennetty liikenteen toimivuutta käänteisellä taktiikalla: Vihreät uskovat että kurjistamalla yksityisautoilijoiden oloja nämä lopulta antavat periksi ja siirtyvät kulkemaan joukkoliikenteellä. Näin se ei ole. Joukkoliikenne, mikäli se toimii, on joskus sopiva ratkaisu. Ainoa ratkaisu se ei voi eikä saakaan olla. Myös oman auton käyttö tulee turvata ja yksityisautoilu pitää ottaa huomioon jo liikenteen suunnittelussa, kun tehdään isoja linjauksia kymmenien vuosien päähän. Elintason noustessa myös autojen lukumäärä nousee.

Yksi asia mihin autoilija kelpaa on maksumiehen rooli. Autovero, ajoneuvovero, bensavero, dieselvero (oikeammin byrokraattikielellä ”käyttövoimavero”), jopa esitetty moottoripyörien ajoneuvovero ovat esimerkkejä siitä, missä kohtaa minunkin kukkarollani käydään kun halutaan rahoittaa keskusjohtoista Vihreää unelmaa. Eikä tässä vielä kaikki: tiemaksut ja tietullit ovat kovasti tulossa, vaikka alkuvuodesta keskustapuolueen Bernerin esitykset saatiinkin kumottua. Valtion tulot tieliikenteestä olivat vuonna 2015 noin 8 miljardia euroa.  Ja lisää pitäisi rohmuta. Vuonna 2014 Helsingissä kadunvarsipysäköinnin hinta kolminkertaistettiin ja vapaat paikat muutettiin maksullisiksi!

Helsingissä on homma lipsahtamassa käsistä. Vuonna 2015 kaupunginhallitus päätti että oman auton käyttö on suunnittelijoiden listan vähiten tärkeä kohta. Mutta maksumiehiksi ja -naisiksi me kelpaamme.

 

Haagan sankarihaudoilla 6.12.2016

img_5855

Kauppatieteen tohtori Jukka I. Mattilan itsenäisyyspäivän puhe Haagan sankarihaudoilla 6. päivänä joulukuuta 2016

Hyvät ystävät,

Itsenäisyytemme perinteisiin kuuluu käynti sankarihaudoilla. Juhlallinen vierailu vainajien viimeisellä leposijalla kertoo perinteestä, vainajien kunnioituksesta ja itsenäisyytemme arvostamisesta. Pieni hetki ja kunnianosoitus 6. joulukuuta on luonteeltaan yhtä paljon suuri ja juhlava, kuin se on pieni ja intiimi. suureksi sankarihaudoilla käynnin tekee sen symbolinen arvo: se on kunnianteko suomalaiselle sisulle, kestävyydelle ja yhteishengelle – koko Suomelle. Intiimiksi juhlapäivän tekee tosiasia, että ympärillämme näkyvissä sankarihaudoissa, kaikissa kalmistoissa kautta maan, lepäävät jonkun isä, setä, eno, isoisä tai äiti, täti tai isoäiti. Vainajat ovat manalle menneitä sukulaisia tai ystäviä. Täällä Haagan sankarihautausmaalla heitä on yhteensä 44.

Tänne haudatut 44 vainajaa olivat osa kenttäarmeijaa, osa koko Suomen kansan puolustusta väkivaltaa, vihaa ja sortoa vastaan. Me kestimme, me voitimme. Ja sodan jälkeen koitti rauha, jälleenrakennus, uudet ajata. Kun sota jäi muistoksi, jäljelle jäi aatteellinen perinteen silta: kiitollisuutemme esipolville siitä työstä mitä he meille, Suomelle ja suomalaisuudelle ovat antaneet. Kaikkensa ja kalleimpansa, oman henkensä.

Karl August Wrede, haagalainen merkkimies ja saarnaaja – jonka kotitalo oli tämän hautausmaan vierellä – seurasi tiiviisti talvisodan aikana nuorten pappien ja heidän huollettavinaan olevien sotamiesten kokemuksia. Joulukuussa 1939 Wrede kirjoitti seuraavaa:

”Jumala armossaan varjelkoon rakasta maatamme ja kansaamme. herra elää, ja Hänellä on valta varjella meitä, kuten Hänen oli valta tehdä Suomi itsenäiseksi. Jos uskomme, niin kestämme.”

Itsenäisyyden muistomerkkejä on Haagassa muuallakin. Pohjois-Haagassa on punaisten veljeshauta ja Korppaantiellä saksalaisten sotilaiden muistopaasi. Ne omalla tavallaan ovat saman maailman kaksi eri majakkaa, muistuttamassa meitä siitä, että repivä riita ja sota on mielle suomalaisillekin ollut koettelemuksena useamman kerran itsenäisyytemme aikana. Historian kerrostumat kertovat paikkakunnallamme, että Suomi voi säilyä ja kestää maailman myrskyissä. Suomi kestää mikäli kansan moraaliset ja eettiset periaatteet kestävät, mikäli me laitamme syrjään vihanpidon ja vainon, ja turvaudumme oikeamielisyyteen ja anteeksiantoon,ja jos me olemme uskossamme ja isänmaanrakkaudessamme vahvoja. Tämän päivän maailmassa, jossa maailmanpolitiikka on sapelinkalistelua ja sosiaalinen media täyttyy vihasta ja provokaatiosta, on hyvä muistaa että vain eettisesti oikein päätöksin voimme elää hyvää elämää, nauttia suomalaisesta itsenäisyydestä sellaisena kuin sukupolvien työ sen meille tarkoitti.

Keväällä 1940, rauhantulon jälkeen Karl August Wrede oli tyrmistynyt Suomelle asetetuista kovista rauhanehdoista. Maaliskuussa hän kirjoitti, että periksi ei anneta ja että kaikella oli tarkoituksensa.

”Ehkä olisimme tulleet liian ylpeiksi, jos ehdot olisivat olleet edullisemmat. Miksi? Miksi? Jumala tahtoo pitää meidät nöyrinä, niin että se herätys minkä Hän on antanut, ei häviä vaan jää hyödyttämään koko kansaa! Kunpa saisimme armoa rakentaa sen, mikä on tuhottu ja säilyttää yksimielisyytemme kansana!”

Nämä Karl August Wreden sanat olivat painokkaat talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940. Hämmästyttävää kyllä, niillä on painoarvoa tänäänkin, vuonna 2016, joulukuun kuudentena. Me kestämme tulevaisuudenkin koitokset, jos olemme yhtenäisiä.

Asedirektiivin tilanne syyskuussa 2016

Käsittelimme Vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kokouksessa  9.9.2016 Asedirektiivin tilannetta heinäkuun lopussa. Tällä hetkellä Euroopan neuvosto on hyväksynyt oman neuvottelumandaattinsa 9. kesäkuuta ja Euroopan parlamentin sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan (IMCO) valiokunta linjasi oman kantansa 13. heinäkuuta.

Komission alkuperäinen esityksen mukaan useat metsästäjien ja ammuntaa harrastavien laillisesti käyttämistä aseet olisi siirretty kategoriaan A, johon kuuluvat aseet on kiellettyjä siviilikäytössä.  Sisämarkkinavaliokunnan mukaan kiellettyjen aseiden kategoriaan sen sijaan tulisi kuulua ainoastaan aseet, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. Tähän luokkaan kuuluisivat esimerkiksi puoliautomaattiaseet, joissa voidaan käyttää yli 21 patruunan lippaita, jotka ovat joko osa asetta tai lisätty niihin.

Euroopan parlamentti esittää, että EU-maat voivat sallia poikkeuksia harrastajille, mikäli he kuuluvat kilpailuihin osallistuvaan ampumaseuraan.

Sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet, että direktiiviä ei sovellettaisi kansallisen lainsäädännön mukaisesti puolustusvoimien, poliisin tai muiden viranomaisten aseiden hankintaan tai hallussapitoon. Kansallisiin puolustusvoimiin katsotaan kuuluvan muun muassa kansallisen puolustusjärjestelmän puitteissa toimivat reserviläiset ja vapaaehtoiset puolustusjärjestöt.

Parlamentin sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet myös, että direktiiviä ei sovellettaisi tiettyjen ehtojen täyttyessä museoihin eikä asekeräilijöihin.

IMCO:n hyväksymää tekstiä on kuvattu Puolustusministeriön papereissa ”olevan suhteellisen hyvä Suomen kannalta”.

Vielä saattaa keskustelua nousta lääkärintarkastusten osalta.