Kuinka asiat saadaan jengalle..

Valtioneuvosto hyväksyi puolustusselonteon 16. helmikuuta 2017. vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehittämiselle selontekoon nostettiin pieni, mutta merkittäväksi aiottu muotoilu:

”Maanpuolustuskoulutusyhdistystä kehitetään puolustusvoimien strategisena kumppanina pohjoismaisten toimintaperiaatteiden mukaisesti. Tavoitteena on vahvistaa vapaaehtoisen maanpuolustuksen asemaa paikallispuolustuksessa sekä virka-aputehtävissä.”

Selontekoon ujutettu lause tuli virkamiesten valmistelutekstiin suoraan puolustusministerin esikunnasta. Kyse on puhtaasta virkamieskielestä, monimutkaisesta ja monitulkintaisesta sanaväännöstä, jolle ei ole itsessään tulkintaa. Tämä muotoilu herättikin paljon hämmennystä. Harmi vain, ettei ministeri itse tai ministeriö koskaan avannut tai täydentänyt termin sisällöllistä tulkintaa. ”Pohjoismaisen mallin mukainen” alkoi saada lisätulkintaa kodinturvajoukkojen kaltaisesti organisoitujen vapaaehtoisten joukkojen malleista.

Puolustushallinnon tulevaisuuskatsauksessa 9. syyskuuta 2010 kirjaus oli seuraavan muotoinen: ”Vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kehittämisessä otetaan huomioon muiden Pohjoismaiden kokemukset.”

Ja kiireellähän tästä lähdettin liikkeelle. Puolustusministeriö asetti syksyllä 2017 kaksi erillistä selvitystyöryhmää.

Joulukuussa 2017 työnsä päättänyt työryhmä esitti loppuraportissaan mallin vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kuuluvan sotilaallisen koulutuksen järjestämisestä. Esityksen tärkein anti oli se, että  jatkossa sotilaallista koulutusta annettaisiin ainoastaan Puolustusvoimien toimesta.  MPK:n eli Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen tehtäviksi jäisi tällöin sotilaallisen koulutuksen tukeminen sekä sotilaallisia valmiuksia palvelevan koulutuksen antaminen ja varautumis- ja turvallisuuskoulutuksen tuottaminen.

Näistä lähtökohdista sai alkunsa lainvalmistelu keväällä 2018, jonka mietintö luovutettiin puolustusministerille 3.7.2018. Lopputuloksena oli hallinnollinen, ylhäältä ohjattu muutos, jonka mielekkyyttä on syytä epäillä. Liikkeelle lähdettiin kodinturvasta ja päädyttiin… niin, mihin? Miksi korjata jotain, mikä ei  ole rikki?

Vapaussodasta 100 vuotta

Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana itsenäistymisprosessia on selitetty, muisteltu ja tehty ymmärrettäväksi useilla eri tavoilla. Nämä näkemykset ovat eläneet ja muuttuneet poliittisten virtausten mukana, hakeneet innoitusta milloin ”ajan hengestä”, milloin tarkoitushakuisesta historian väärentämisestä. Itsenäisen isänmaamme preludi –vapaussota – on myös käsite, joka on ollut käsitteellisen uudelleentulkinnan kohteena.

Miksi vapaus ei kelpaa?

Vapaussodan kieltämisen taustalla ovat poliittiset motiivit. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan ”vapaussota” on politisoitunut tarkoittamaan 1920- ja 1930-luvuilla vallinnutta historiakäsitystä, jolla oikeutettiin vuoden 1918 sota ja sen aikana tehdyt toimenpiteet. Historiantutkimuksessa esiintyykin käsite ”vapaussotakirjallisuus”, jolla viitataan juuri itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien luovaan kirjalliseen tuotantoon. Näkemyksen mukaan vapaussota-termi ei kelpaa sodan nimeksi ja sitä tulee välttää.

Valkoisten joukkoja Tampereella.

Vapaussota-termiä vieroksuvissa pohdinnoissa vapaussodan tavoitteeksi on redusoitu joko (1) taistelu venäläisiä vastaan tai (2) ”valta maassa”. Tällainen jaottelu on kuitenkin suppeasti luonteeltaan valtiopoliittinen ja siitä puuttuu tarkempi toimijoiden intressien ja motiivien tunteminen – toiminnan ajureina olevien ideologisten sitoutumisten heikko tuntemus. Ne jotka kiistävät vapaussota-termin oikeellisuuden, kiistävät samalla myös sen ettei sodan päämääränä ollut vapaus ja riippumattomuus. Saman logiikan mukaisesti toimenpiteet sodassa eivät tähdänneet itsenäisyyteen eivätkä lujittaneet itsenäistyvän ja vapaan Suomen asemaa kansainvälisesti. Vapaus ei ollut irtaantumista Venäjän valtiosta ja etnisestä valtiollisesta sorrosta. On esitetty kysymys, jos vapaussodassa oli kyse vapaudesta, niin vapautta mistä? Tuohon kysymykseen vastaaminen vaatii laajaa pohdintaa ja poliittisten kehityspolkujen tuntemista.

Vapaus – mutta mistä?

Poliittisessa mielessä itsenäistymistä ajavien tahojen tavoitteena Suomessa oli vapaus. Se rakentui oikeusjärjestelmän pitävään pohjaan, laillisuuteen ja pohjoismaisen kansanvallan perinteelle. Suomen vapauteen ja itsenäisyyteen pyrkivän kansalaisliikkeen motiivien taustalla oli venäläisten Suomea kohtaan harjoittama etninen ja valtiollinen sorto, joka loukkasi Suomen oikeusasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Pontta oikeustaisteluille antoi Leo Mechelinin kehittämä ja ajama näkökanta, jonka mukaan Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaana oli toimissaan alisteinen Suomen perustuslaeille, ilman itsevaltiaan oikeuksia. Mechelinin ajattelulle rakentui myös sitoutuminen länsimaisen ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen arvoihin ja pohjoismaisen kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteille. Suomi oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti osa läntistä maailmaa, siksi oli tärkeää turvata Venäjästä erillinen talouselämän ja oikeusjärjestyksen kehitys. Tavoitteissa näkyi snellmanilainen henki. Uusi päivä –sanomalehdessä 21.5.1917 julkaistu kirjoitus heijasti hyvin tätä pyrkimystä: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa. Tämän vaatimuksen oikeutus perustuu siihen tosiasiaan, että Suomi maantieteellisesti, kansallisesti ja sivistyksellisesti muodostaa maailman kaikista muista kansoista eroavan kansayksilön.”

Vapaussodan valmistelut aloitettiin Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi, mikä olisi varmistanut yhteiskunnallisen kehityksen länsimaalaisen oikeusjärjestelmän puitteissa, yksilön oikeuksia ja vapauksia kunnioittaen. Oikeusjärjestelmän koskemattomuuden, laillisuuden ja sisäisen turvallisuuden takaaminen oli edellytys itsenäisyyden vakiinnuttamiselle. Näin todettiin myös Svinhufvudin senaatin ohjelmassa, jota Helsingin Sanomat kommentoi tuoreeltaan 28. päivänä marraskuuta 1917: ”Järjestyksen ja oikeuspohjan palauttaminen täytyy joka tapauksessa olla uuden, vapaan Suomen hallituksen ensimmäisenä tehtävänä, sillä se on välttämätön edellytys, jotta saisimme suuren päämäärämme, itsenäisyytemme, turvatuksi ja karikosta ohjatuksi selville vesille.”

Vapaus Venäjästä?

Svinhufvudin johtama valtuuskunta oli itsenäisyysjulistuksen jälkeen jättänyt 30.12.1917 Venäjän bolsevikkihallitukselle kirjeen, jossa pyydettiin bolsevikkeja tunnustamaan Suomen itsenäisyys. Seuraavana päivänä Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Bolsevikkihallitus toivoi kuitenkin, että Suomi eroamisen kautta myöhemmin, vallankumouksen jälkeen, yhdistyisi uudelleen Neuvosto-Venäjään. Stalinin mukaan itsenäisyys olisi vain vallankumouksen välivaihe. Neuvosto-Venäjän toimeenpaneva työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitea (parlamenttia vastaava vallankumouselin) vahvisti 4.1.1918 kansankomissaarien päätöksen.

Muut valtiot tunnustivat Suomen itsenäistymisen nopeasti tammikuun alkupuolella. 4.1.1918 Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Saksan tunnustus julkistettiin 6. tammikuuta, Tanskan ja Norjan 10. tammikuuta. Yhdysvallat ja Englanti eivät vielä olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, vaan halusivat odottaa Venäjän sisäisen tilanteen selkiytymistä.

Suomessa ollut venäläinen sotaväki oli epävarmuuden tilassa. Venäjällä sisäpoliittinen tilanne oli ajautunut kaaokseen ja sisällissotaan. Maailmansotaan kyllästyneet venäläiset sotilaat halusivat kotiin. Suomeen sijoitetut venäläiset odottivat kotiuttamista, osa meni mukaan vallankumoukselliseen liikehdintään. Oleellinen kysymys Venäjän sotilaille oli, mitä Venäjää heidän piti totella: monarkistista tsaarin venäjää, väliaikaista hallitusta vai bolsevikkeja?

Venäjällä valtaa pitävät bolsevikit noudattivat kaytskylaista ”ei sotaa – ei rauhaa” -politiikkaa. Oleellista Venäjän bolsevikkien ajatusmaailmassa oli toiminnan rakentuminen väkivaltaan. Proletariaatin valta Lenin mukaan oli diktatuuria: ”Se ei nojaa lakiin, muodolliseen enemmistön tahtoon, vaan suoraan, välittömästi väkivaltaan. Väkivalta on vallan väline.” Leninille väkivalta merkitsi vallankumouksen täydellistymistä, jopa kansalaissotaa, kuten hän oli ilmaissut kirjeessään 17.10.1914: ”Me emme voi ’luvata’ kansalaissotaa emmekä ’määrätä’ sitä alkamaan, mutta velvollisuutemme on työskennellä – niin kauan kuin tarpeellista on – tähän tavoitteeseen tähdäten.”

Vapaussota alkoi suojeluskuntien keskittämisellä Pohjanmaan keskeisille paikkakunnille ja niille annettiin tehtäväksi venäläisten joukkojen aseistariisuminen. Jo aikaisemmin julistettua itsenäisyyttä ei oltu rakenteellistettu valtion turvallisuuden ja itsenäisyyden koskemattomuuden osalta, kuten huomattiin tammikuun alussa. Valtiolta puuttui turvallisuuskoneisto, joka olisi kyennyt estämään nuorta Suomea kohtaavat aggressiot. Maassa ollut venäläiset joukot olivat levottomia ja muodostivat selkeän turvallisuusuhan. Venäläinen sotaväki oli isännätöntä ja totteli päällystöään sattumanvaraisesti. Toimenpiteillä venäläisiä kohtaan pyrittiin eliminoimaan sotilaallinen uhka.

Kun punaisten vallankumous puhkesi, sitä tekemässä olikin nykytermein kutsuttuna ”hybridiarmeija”, joka koostui punakaartilaisista ja venäläisistä sotilaista. Hybridisota on toimintaa, jossa käytetään asevoimien lisäksi epätavanomaisia joukkoja ja taktiikoita, hyödyntäen jopa rikollista toimintaa. Sodan osapuolet voivat olla asevoimien joukkoja tai tunnutuksettomia taistelijoita, sissejä, kapinallisia tai terroristeja jotka pyrkivät yhteiseen poliittiseen tavoitteeseen. (Williamson Murray ja Peter R. Mansoor (2012) Hybrid warfare: fighting complex opponents from the ancient world to the present, Cambridge University Press) Ongelmia historialliselle analyysille ja Mannerheimille ja hänen esikuntansa työn arviointiin tuottaa se, että venäläisen sotaväen lojaalisuutta eikä Kansanvaltuuskunnan valtiollisesta sitoutumisesta bolsevikkeihin ei aikalaisilla ollut mahdollista tietää ex ante facto.

”Piirihallinnon tiedonannon mukaan, että sotamiehet vieläkin, Venäjän hallituksen lupauksista huolimatta pitää arvossa Suomen itsenäisyyttä, tulevat asevoimalla punakaarteja puolustamaan – roistotyöt Viipurissa, uudet joukkosiirrot Pohjanmaahan, täällä alinomaan meriväen ja sotamiesten tekemät väkivaltaisuudet ovat pakoittaneet minua viimeyönä riisumaan aseet kaikilta Waasan, Lapuan, Oravaisten, Seinäjoen, Ylistaron, Pietarsaaren, Uuden Kaarlebyyn ja näitten ympäristöllä sijaitsevilta venäläisiltä joukoilta. Mannerheim”

(Sähkösanoma 28.1.1918 klo 8.20 Seinäjoelta kaikille asemapäälliköille Seinäjoen, Tornion, Kemin – Rovaniemen, Seinäjoen – Kristiinan ja Kaskisen radoilla suomalaisten virastojen ja Suomen suojeluskuntien päällikköjen tiedoksi)

Vapaussodan alun jälkeen venäläisten joukkojen aseistariisuminen muuttui harataksi rintamasodaksi. Suomen valtiollista riippumattomuutta, 6.12.1917 hyväksyttyä itsenäisyysjulistusta ja sen voimaansaattamista sekä laillista yhteiskuntajärjestystä uhkasi nyt toinenkin vihollinen – punakaartit, Kansavaltuuskunta ja niitä tukevat venäläiset joukot ja venäläinen päällystö. Punaiset olivat aloittaneet vallankumouksen, joka Etelä-Suomessa saavutetun alkumenetyksen jälkeen saavutti Tampereen pohjoispuoliset pitäjät. Ylipäällikkö Mannerheim totesi 30.1. että tilanne Etelä-Suomessa ja Suomen-Venäjän rajalla ei ole hänen käsissään. Senaatti oli antanut Mannerheimille tehtäväksi lujan järjestysvallan luomisen. Nyt se muuttui tapahtumien kulussa Suomen vapaussodaksi ja eskaloitui maailmanpoliittiseksi myllerrykseksi Suomen, Venäjän bolsevikkien, Saksan ja Ruotsin kesken.

”Muutamien vallankumoushenkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansasta noussut vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten kapinaan Suomen eduskuntaa ja sen asettamaa laillista hallitusta vastaan ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaran alaiseksi. Maan hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään alistettu yhteisen johdon alaiseksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden ylipäälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojaan kaikella sillä, minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi. Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistelussa isänmaan vapauden maanpettureja vastaan. Tammikuun 28 pnä 1918. Suomen Senaatti: P. Svinhufvud, Arthur Castren, Kyösti Kallio, Hjalmar Castren, K.E. Louhivuori”

(Sähkösanoma 30.1.1918 klo 8.45 ip. Helsingistä kaikki, Kenraali Mannerheimille, kaikille sähkösanomatoimistoille kaikkialla julkipantavaksi Suomen kansalle)

Kansallisten sotajoukkojen liikkeellelähtöön oli johtanut pitkä, Suomen vapautumiseen liittyvä kehityspolku. Olkoonkin että se on vain yksi monista kehityspoluista, se ei siitä huolimatta ole väärä. Svinhufvudin senaatin, Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneiden voimankäytön toimenpiteiden tavoitteena oli vapaus: länsimainen pysyvä arvomaailma ja kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteet ja niiden takaamat yksilönoikeudet, erityisesti yksilön vapaudet. Näihin kuuluvat olennaisesti vapaus sorrosta, fyysisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja ja oikeus mielipiteenvapauteen, jotka Suomen oikeuskäsityksiin periytyivät Ruotsin 1772 hallitusmuodosta.

Vallankumouksen alkamiseen liittyvät tapahtumat olivat monilla paikkakunnilla sattumanvaraisia ja kaoottisia. Paikallisilla punakaarteilla ei ollut etukäteen laadittuja suunnitelmia ja sotilaallisen osaamisen korvasi vallankumouksellinen into. Vallanotto väestökeskuksissa tapahtui yhtenä yllättävänä hyökynä, ja tämän jälkeen oli ratkaistava, kuinka työväen asiaa vietäisiin eteenpäin. Suomen työväestö otti kumousliikkeestä kaiken irti ja aloitti verisen terrorin valkoisia kohtaan. Kansanvaltuuskunnan näkemyksen mukaan vallankumouksella oli yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tavoite, joka oli vastareaktio porvarillisten piirien oman edun tavoittelulle ja työväestön alistamiselle. ”Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisten valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan yhteiskunnallisen edistyksen palveluun”, Kansanvaltuuskunta julisti.

Vapaus väkivallasta

Punaisten vallankumouksen takana oli vahva hyökkäys perinteistä yhteiskuntaa ja sen vallanjakoa ja rakenteita kohtaan. Sosialismi tarjosi aatteen, jonka kautta työväestö ja rahvas saattoi kanavoida vihaa ja katkeruutta muita yhteiskuntaluokkia kohtaan. Väkivalta ja viha oli oleellinen osa sosialistista työväenliikettä ja sen ideologiaa. Sosialistinen työväenliike oli aloittanut jo vuonna 1905 agitaatio- ja vihanlietsontakampanjan, jonka tavoitteena oli nostattaa työväestö ristiriitoihin porvariston ja muun yhteiskunnan kanssa. Agitaation tavoitteena oli ennemmin tai myöhemmin tapahtuva vallankumous ja vallan uusjako. Siemen lankesi hedelmälliseen maaperään.

Vuonna 1917 Kotkan Kunnallisneuvoston tiedonantolehti kuvasi liikkeelle olevia työväen joukkoja seuraavasti: ”Kansan vihollisten on nyt taivuttava, sillä muuten lankeaa heidän päälleen sorretun kansan kaikki valtava viha ja voima. Suomen työväenluokka on liikkeelle lähtenyt ja se tulee käymään ylevän taistelunsa loppuun asti.” (16.11.1917) Sosialistien agitaatio oli eripuran lietsontaa ja kiihkoisaa vihapuhetta, jonka varaan sosialidemokraattinen puolue rakensi työväenjoukkojen yksimielisyyden ja tavoitteellisuuden, sillä ”vihan lauhduttaminen olisi sammuttanut liikkeen.” (Jari Ehrnrooth (1992) Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 167)

Sosialismin lietsoma viha kumpusi ideologisesta luokkavihasta. Vallankumous oli tavoitetila, johon siirryttiin luontaisesti ja historian kehitysprosessin tuloksena. Työväenluokan etujoukkojen, erityisesti bolsevikkien aatemaailmassa tärkeällä sijalla oli edesauttaa luokkapohjaisen vallankumouksen syttymistä. Väkivalta oli väline tuon tavoitteen ajamiseen, sillä väkivalta oli osa ideologiaa. Työväestön kollektiivisen väkivallan käyttö oli sallittua: ”Tällöin se [työväki] voi tarpeen tullen käyttää menestyksellä väkivaltaakin vallankumouksellisena taistelukeinona.” (Sosialisti 10.1.18, ”Vallankumouksen väkivaltaisuus”)

Sosialisti-lehti lietsoikin alkuvuodesta 1918 taisteluhenkeä kapinajoukkoihin. Suomen sisäinen kehitys oli ratkaisuhetkissään: ”Venäjän vallankumous jo todistaa suurten koko maata käsittävien vallankumousten saattavan tapahtua verrattain verettömästi. Mutta tällä ei suinkaan tahdota sanoa sitä, että työväenluokka ei saa käyttää väkivaltaisia keinoja sortovallan kukistamiseksi silloin kun ne ovat sille edullisia. Sillä on siveellinen oikeus lopettaa sortovalta, edistää kehitystä väkivaltaisinkin keinoin.” (Sosialisti 10.1. 1918)

Kun vihanlietsontaan perustuva, väkivallalla ryyditetty vallankumous pantiin toimeen 26.1.1918, punaisten kaartien ylin johto julisti taistelun olevan ankaraa ja armotonta. ”Suomen vallankumouksellinen köyhälistö on päättänyt taistella vapautuakseen porvarisluokan sorrosta Ja asettaakseen kapitalistisen vääryyden sijaan työtätekevän kansan oikeuden. Käymme ratkaisevaa taistelua.” (Päiväkäsky Suomen Työväen Punaisille Kaarteille 3.2.. 1918, Suomen Kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston valtuutettu ja Suomen Työväen punaisen kaartin ylipäällikkö Eero Haapalainen)

Pandoran lipas oli avattu, työväestön punakaartilaisjoukoille oli osoitettu legitiimiksi koettu tie väkivaltaan. Vallankumous ja kapina alkoi säälimättämällä terrorilla. Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedostotietokannan mukaan punaiset murhasivat kapinan alkupäivinä 40 henkilöä päivässä. Terrori keskittyi kapinan alkuun ja myöhemmin tappion häämöttäessä kohosi vallankumouksen alkupäivien tasolle.

Kuva: Punaisten murhaamat valkoiset keväällä 1918. Lähde: . Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedoston tietokanta.

 

Summa summarum

Vapaussota-termi on kärsinyt kovan poliittisen inflaation. Vuoden 1918 tapahtumia on selitelty milloin kansalais- milloin sisällissodaksi ja kielimanipulaatiota on perusteltu ”yleisellä näkemyksellä”. Kyseessä ei ole mikään pieni terminologinen synonyymikiista, vaan kamppailusta tiedosta ja vallasta tiedon kontrollointiin. Orwellilaisittain todettuna, ”joka kontrolloi nykyhetkeä, kontrolloi historiaa”.

Itsenäisyysjulistuksesta huolimatta Suomessa loppuvuodesta 1917 ja alkuvuodesta 1918 ei tiedetty, kenen itsenäisyydestä oli kysymys. Oliko kyse Suomen itsenäisyydestä vai suomalaisten porvarien itsenäisyydestä? Puhuttiinko joulukuun 1917 ja tammikuun 1918 aikana Itsenäisyydestä tsaarinvallasta, venäläisten aristokraattien vallasta, rajamaan itsenäisyydestä vai oliko kyse bolsevikkien itsenäisyyttä muistuttavasta välivaiheesta?

Vastaus usean itsenäisyyden kysymykseen saatiin prosessissa, jonka voidaan nähdä kulminoituneen Neuvostoliiton romahtamiseen. Prosessi jatkuu edelleen: Krimin miehitys, Venäjän sota Ukrainassa, Venäjän painostus Baltiaa ja Eurooppaa kohtaa. Sata vuotta sitten Suomen vapaus ja kansallinen itsenäisyys lunastettiin ase kädessä. Se ei ollut Leninin lahja, eikä kyseessä ollut välivaihe siirtymisessä neuvostokansojen perheeseen.

Helsingin valkokaartia kaupungin valloituksen jälkeen huhtikuussa 1918.

Hemvärnet – Ruotsin kodinturvajoukot

Olin Vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kanssa tutustumassa Hemvärnetiin huhtikuun puolivälissä. Tutustuimme Hemvärnetin Taistelukouluun ja vierailimme kodinturvalaisten harjoituksessa, joissa treenattiin jalkaväkiaseita. Vierailua isännöi kenraalimajuri Roland Ekenberg. Tämä oli minulle varsinainen ensimmäinen kosketus Ruotsin kodinturvaan, joskin olen aihetta seurannut ja tutkinut 1990-luvulta lähtien.

Minä, kouluttaja Johan Falk, kenraalimajuri Ekenberg ja everstiluutnantti Hallstedt

Kodinturvajoukot ovat osa Ruotsin puolustusvoimia ja niiden sodan ajan kokoonpanoa. Niiden päätehtävänä on kriittisen infrastruktuurin suojaaminen. Lisäksi kodinturvajoukkojen on kyettävä tukemaan puolustusvoimien operatiivisia joukkoja eri tehtävissä, erityisesti suojaamalla toimintaa valmiutta kohotettaessa. Rauhan aikana kodinturvajoukot antavat virka-apua muille viranomaisille.

Hemvärnetin kokoonpanoon kuuluu 40 pataljoonaa, joiden henkilöstöllinen ylläpito tarkoittaa vuositasolla 500 uuden vapaaehtoisen rekrytointia. Osalla Hemvärnetin sotilaista on ase kotisäilytyksessä. Kotona säilytettävät aseet on lukittu patruunapesälukoin.

Vapaaehtoinen maanpuolustus saa pääosin rahoituksensa puolustusbudjetista, ja rahoituksen jakautumista eri toimijoille ohjataan Pääesikunnasta ja Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen kriisinhallintavirastosta MSB:sta. Vuonna 2015 Ruotsin kodinturvajärjestelmän budjetti oli noin 185 miljoonaa euroa (4,2 % puolustusbudjetista). Hemvärnetin vahvuus oli tuolloin 46% Ruotsin puolustusvoimien vahvuudesta, yhteensä noin 22 000 sotilasta.

Hemvärnetin jäsenet saavat korvauksen harjoituksiin osallistumisesta. Korvauksen taso on 80% palkasta. Minimi osallistumismäärä on kaksi nelipäiväistä harjoitusta vuodessa.

Suomessa on lähdetty hakemaan uusia suuntia vapaaehtoiselle maanpuolustuskoulutukselle. Tavoitteena on kehittää meikäläista vapaaehtoista koulutusta ”pohjoismaisen mallin mukaan”.  Hallituksen kehysriihessä 13. huhtikuuta 2018 tehdyn linjauksen mukaan vapaaehtoista maanpuolustusta uudistetaan 1.1.2020 alkaen. Valtioneuvoston päätöksellä sotilaallisen kriisinhallinnan varauksista siirretään 6,5 miljoonaa euroa vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehittämiseen.

Suomen mallin ymmärrän hyvin, samoin sen vahvuudet. Ruotsalaisen ja virolaisen vapaaehtoisen sotilaskoulutuksen mallit tunnen myös hyvin. Virossa Kaitseliit sai vuonna 2016 valtion puolustusbudjetista 33 miljoonaa euroa (7,4%) ja tuotti sillä summalla 16 000 sitoutuneen vapaaehtoisen joukon. Meidän oman koulutusyhteisömme MPK:n vuosibudjetti oli 2017 vajaa neljä miljoonaa euroa, joista henkilöstö- ja hallintokuluihin osoitettiin 72,2%. MPK tuotti 88463 koulutusvuorokautta yhteensä 52000 osallistujalle. Järjestelmät ovat niin erilaisia, että niiden vertailu on vaikeaa. Suomessa ”pohjoismaisen mallin” mukaista suojeluskuntatoimintaa on vierastettu poliittisista syistä, eivätkä edes naapurimaissa käytössä olevat systeemit riitä legitimoimaan sitä.

Meillä on MPK:ssa ja Maakuntakomppanioissa hyvä pohja oman, ”suomalaisen mallin” mukaiseen kehitystyöhön. Raha ratkaisee, ja kun sitä ei ole, entistä enemmän pitää rakentaa vapaaehtoisuuden ja vahvan maanpuolustushengen varaan.

 

Hävettää

Vuosi 2017 jäi taakse hämmentävänä koko kansaan kohdistuneena historiallisena ja poliittisena manipulaationa. Suomen 99. vuosi itsenäisenä valtiona oli puettu satavuotisjuhlien valepukuun ja läpi vuoden saimme nauttia mitä erilaisimmista tempauksista, joilla oli tarkoitus ylevöittää maamme 100-vuotista historiaa. Miltei kaikki meni kuitenkin poskelleen – tarkoituksella.

 

Kun juhlia vietettiin, Suomi ei tietenkään ollut satavuotias. Suomen itsenäisyyden julistamisestakin oli kulunut vasta 99 vuotta. Suomen kansa, yhteisöllisenä käsitteenä on peruja merovingiajalta 500-800 -luvulta, jolloin muotoutuivat suomalaiset heimot. 1100-luvun alussa oli maantieteellisesti Novgorodin itäpuolelle jo vakiintunut kansa, joka taajaan kävi sotaa naapurinsa kanssa.

 

Itsenäisyysjulistus on hieman selkeämpi tapaus. P.E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta 1917 esityksen Suomen julistautumisesta itsenäiseksi ja vapaaksi Venäjästä. Esitys hyväksyttiin eduskunnassa esityksen 6. joulukuuta 1917, tosin vasta äänestyksen jälkeen äänin 100–88 sosialistien vastustaessa esitystä.

 

Noloahan se on järjestää satavuotisjuhlat 99-vuotiaalle. Varsinainen syy, miksi näin tehtiin, on vielä hävettävämpi. Juhlimiseen käytettiin valtion budjettirahaa 17,6 miljoonaa euroa ja mittaamattomasti muiden yhteisöjen varoja ja resursseja. Ja mitä jäi käteen? ”Saimme valtavasti aikaan hyvää pöhinää”, totesi muun muassa Vantaan kulttuurijohtaja.

 

Valtio ja muut julkiset yhteisöt käyttivät julkisia verovaroja kymmeniä miljoonia euroja vuoden 2017 alussa alkaneeseen 99-vuotisen Suomen juhlistamiseen, jotta poliittisten päättäjien ei olisi tarvinnut käsitellä Suomen vapaussotaa 1918 ja sen merkitystä kansakuntamme vapaudelle. Mikäli itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlat olisi aloitettu joulukuussa 2017 ja ne olisivat kestäneet koko seuraavan vuoden, esille olisi jouduttu ottamaan vapaussota ja siihen liittynyt punainen terrori, sosialistien ja punakaartilaisten tekemät murhat ja avoin väkivalta.

 

Mitä se sitten saimme? Manipulatiivisen kattauksen erilaista kulttuuririentoa, joilla oli päälle liimattu ja keinotekoinen kytkös Suomeen, isänmaahan tai vapauteen. Jokainen suomalainen sai myös spämmiä puhelimeensa, halusi tai ei, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Me saimme väisteleviä yhteenvetoja siitä, miksi vapaussota ei ollut vapaussota, vaan sisällissota, me saimme ylistystä ja hymnejä sisällissodan totuudelle.  Me saimme valtioneuvoston ja eduskunnan innostumaan juhlimaan Punakapinan syttymistä 26.1., tilaisuudessa jossa eduskuntapuolueiden puheenjohtajat pitivät yhteisen puheenvuoron demokratian, sovinnon ja yhteiskunnallisen eheyden puolesta.

 

Vapaussodan juhlassa 28.1. Seinäjoella oli läsnä vain sisäministeri Paula Risikko.

 

Viikonlopun 27.-28.1. sanomalehtianti oli karmivaa: valkoisten syyllistämistä, porvareiden salaliittoa, ymmärrystä punaisten ahdingosta kummunneeseen ”oikeudenmukaisuuden vaatimukseen” ja sen aiheuttamaan väkivaltaan. Me voitimme sodan, mutta  olemme häviämässä taistelun selityksestä. Tämä on niin tärkeä asia, että palaan siihen tuonnempana täällä blogissani.

 

Vapaussodasta 100 vuotta.
Vapaussodasta 100 vuotta.

Kun ideologia korvasi totuuden

Aamulehti päätoimittajansa  Jouko Jokisen johdolla lipsui neutraalista uutisvälineestä ideologisen kamppailun työvälineeksi. Aamulehden 16.9 julkaistun pääkirjoituksen mukaan lehti luopuu ”sukupuolittuneiden” titteleiden käytöstä. Taustalla on ajatus, että naispuolinen korkea-arvoinen poliisi ei voi olla titteliltään nimismies, eduskunnan täysistuntoa johtava nainen ei voi olla puhemies ja niin edelleen. Tätä halua muuttaa käytäntöä lehti perustelee muun muassa viittaamalla ”kieliopillistuvaan maskuliinisuuteen”.

 

Kyse on vahvasti ideologisesta virtauksesta, joka perustuu vasemmistolaiseen ja feministiseen kamppailuun siitä, millaista kieltä saamme käyttää. Tarkoitus on ulkopuolta sanella, mitä termejä me käytämme ja aktiivisesti muokata kieltä ja kielenkäyttöä siten että vain ideologisesti hyväksyttävät asiat ovat kielen kautta olemassa. Samanlainen kielellinen muokkaus ja sensuuri on nähty aikaisemminkin, totalitäärisen pakkovallan Neuvostoliitto poisti ja muokkasi lukuisia sanoja ja termejä, koska niitä poliittisesti pidettiin epäsopivina. Myös Kiina ja Pohjois-Korea ovat esimerkkejä kielen siivoamisesta.

 

Tällainen kielen pakkomanipulaatio on ollut myös luovan luokan mielenkiinnonkohteena George Orwellin romaanissa 1984 käsitellään ”uuskieltä”, joka on yksi diktatuurin muoto. Kirjassa uuskieli on virallisesti ohjailtua ja rajoitettua. Uuskielen tarkoitus on estää toisinajattelu ja poikkeavat liikkeet viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaistaan poliittisesti ei-hyväksyttyjä mielipiteitä.

 

Hyökkäys kohdistuu minun äidinkieleeni. Erityisen raskauttava tämä ideologinen operaatio on, koska sen aloitti Aamulehti, perinteisen median edustaja, jonka toiminnan erityisesti näin valelehtien aikakaudella pitäisi olla totuuteen perustuvaa ja luotettavaa. Ja kaiken kukkuraksi Jouko Jokinen nimitettiin Yleisradion uutistoiminnan johtajaksi. Itse olen pitkään halunnut uskoa että uutistoiminta ja tiedonvälitys jotakuinkin pyrkii totuudellisuuteen, mutta kiitos Jokisen, se usko on kokenut kolahduksen.

Takinkääntöä osa 1

Timo Soini 18.12. 2007: ”Puoluekuri on porvarihallituksen keskuudessa stalinistisessa luokassa. Yksi mieli, yksi kieli. Seuraavaksi kai kielletään aloitteiden tekeminen? Perustuslaki ei tunne puoluekuria.”

 

Timo Soini toukokuussa 2017: ”Puolueen kolmen poliisikansanedustajan äänestys hallintarekisteriesitystä vastaan käsitellään eduskuntaryhmässä.”

Prosentin diktatuuri

www.jukkamattila.fi

Helsingin kaupungin liikennepolitiikka perustuu siihen, että Helsinkiä kehitetään yhdelle prosentille kaupunkilaisista.

Kesäkuussa 2015 tehtyjen laskentojen mukaan Helsingin ydinkeskustan ns. ”niemen rajan” ylitti 14 150 pyöräilijää vuorokaudessa. Samaan aikaan  autoliikennettä oli 217 000 ajoneuvoa (sisältää myös raitiovaunut), jotka  kuljettivat yhteensä 692 150 henkilöä. Koska pyöräilytilastoja ei ole annettu muulta kuin kesäkuulta, olen arvioinut että marras-, joulu, tammi-, helmi-, ja maaliskuussa pyöräilijöitä on keskimäärin 500 vuorokaudessa. (Laskenta perustuu indeksoituun pyöräilijöiden lukumäärään Baanalla, johon on suhteutettu luku kesäkuun ”niemen ylittäneistä polkupyöräilijöistä). Tästä yhdestä prosentista on tullut suurkaupungin kehityksen keskipiste.

Olen samaa mieltä siitä, että Helsingin ydinkeskustan liikenteen kehittämiseksi joukkoliikenne on avainasemassa. Mutta en hyväksy sitä, että Helsinkiä kehitetään yhden marginaalisen ryhmän ideologisiin tarpeisiin. Siksi olen nostanut esiin tarpeet suunnitella Helsingin liikenne kaupunkilaisia varten,  mukaan lukien henkilöauton käyttö eli virkamieskielessä niin sanottu ”yksityisautoilu”.

Helsingin ruuhkat ovat osin seurausta tahallisesta liikenteen estämisestä. Tulevaisuudessa ankeus lisääntyy, muun muassa päätös kieltää henkilöautoilta ajaminen Hämeentiellä tulee vaikuttamaan negatiivisesti koko kaupungin liikenteeseen – kaikkeen muuhun, paitsi Kallion viherkuplan jopoiluun.

Vihreiden ja SDP:n ”yksityisautojen” vastainen kamppailu on paitsi sumputtanut liikenteen myös aiheuttanut muita asumisen mukavuuteen liittyviä haittoja. Näihin oleellisesti liittyy pysäköinti. Ja pysäköintitarpeet liittyvät ihmisten tarpeeseen liikkua paikasta toiseen. Tarpeita on erilaisia: niitä syntyy muun muassa työssäkäymisestä, harrastuksista, kyläilyistä ja vierailuista, vapaa-ajan vietosta, virkistäytymisestä, vanhempien hoitamisesta (eli mummilareissut!) ja niin edelleen.

Kun Helsingin väestörakenne muuttuu, tarpeet erilaisiin kuljetuksiin lisääntyvät: ruokatoimitukset, sairaanhoitajat, kodinhoitaja – kaikkea mitä kotona asuvat vanhukset tarvitsevat. Lähiomaisten huolenpito ja kyläily ovat erittäin tärkeä osa henkistä hyvinvointia. Mutta miten siihen suhtautuvat Helsingin rakennusnormit? Pysäköintipaikkaa ei välttämättä enää tulevaisuudessa löydykään.

Vanha rakennusnormi oli, että suunniteltuun asuntomäärään liitetyt autopaikkamäärät laskettiin siten, että asuinrakennuksella piti olla yksi autopaikka 110 kerrosneliömetriä tai 0,65 autopaikkaa asuntoa kohden. Loppuvuodesta 2015 normi uusittiin. Lähiöissä autopaikkoja tarvitsee rakentaa vain yksi paikka 140 kerrosneliömetriä kohden, jos lähimmälle metro- tai juna-asemalle on matkaa alle 300 metriä. Jos matkaa on 300-600 metriä,  rakennetaan yksi autopaikka 130 kerrosneliömetriä kohden. Käytännössä muutos tarkoittaa sitä, että kahta perheasuntoa kohden on vain yksi autopaikka. Kantakaupungin eteläosassa normi sallii 150 kerrosneliömetriä per autopaikka. Kantakaupungin opiskelija-asuntoihin autopaikkoja ei tarvita enää lainkaan.

Mihin suuntaan Helsinki sitten on oikeasti menossa? Kun elintaso nousee, lisääntyy autojen määrä. Autojen lukumäärään vaikuttaa eniten sukupuoli, taloudellinen asema, ikä, perheen elämänvaihe, käytettävissä olevien tulojen määrä sekä elämäntavat.

Helsingissä oli liikennekäyttöön rekisteröity autoja 2015 yhteensä 209590 kappaletta. Pääkaupunkiseudulla oma henkilöauto on 62,5 %:lla pääkaupunkiseudun kotitalouksista (helmikuu 2013, Tilastokeskus, kuluttajabarometri: taulukot, taulukko 20) Helsingissä autotiheys vuonna 2013 oli (henkilöautot + pakettiautot) on 475 autoa / 1000 asukasta, mikä tarkoittaa että kahden hengen talouksissa on likimain kaikissa yksi auto per asunto. On huomattava, että autojen määrä on lineaarisessa kasvussa ja kahden hengen talouksiin yhä useammin hankitaan useampi auto. Lisäksi moottoripyöräharrastus on kasvattanut laajasti suosiotaan.

Vuosi 2012, %
Kotitalouden koko Ei autoa Yksi auto 2 autoa 3+ autoa
Yhden hengen talous 46 51 2 1
Kahden hengen talous 12 61 24 3
Kolmen hengen talous 10 43 37 10
Neljän hengen talous 6 41 45 8
Viisi + hengen talous 3 32 46 19
Yhteensä 24 51 20 4
LÄHDE: Tilastokeskus

Helsingin jatkuva paisuttaminen laajoilla ja mielestäni tarpeettomilla rakennushankkeilla (katso kirjoitukseni Helsingin mammuttitaudista) ja epäonnistuneilla liikennepoliittisilla ratkaisuilla tehdään ilkivaltaa koko kaupungille.

Esitän, että liikennettä ei jatkossa suunnitella vain 1%:lle kaupunkilaisista, vaan että liikennesuunnittelun lähtökohdaksi otetaan seuraavat asiat tärkeysjärjestyksessä: (1) Turvallisuus, (2) Sujuvuus, (3) Yritystoimintaa ja hyvinvointia edistävät seikat.

Helsingin kasvupöhö

Suurta, komeaa, korkeaa – ja tupaten täynnä. Siinä monen visio tulevaisuuden Helsingiksi. Omakotitalossa Pakilassa asunut ystäväni kutsui tätä leikillisesti ”pakonomaiseksi tarpeeksi asua päällekkäin”. Urbanisaation voittokulkua ovat ajamassa erityisesti miltei kaikki puolueet, myöskin Vihreät. Milloin halutaan ratkoa asuntopulaa rakentamalla koko kaupunki yhdeksi suureksi Helsingin keskustaksi, milloin halutaan lisätä kilpailukykyä. Tiivimpi tungos ja kärjistyneet sosiaaliset ristiriidat on taasen monen vastustajan mielessä.

Kasvun lähteet

Kun Helsingissä rakennetaan, työmiehet tarvitsevat asuntoja. Parhaiten vuokralle menevät pienet asunnot. Samaiset pienet kämpät, varsinkin ydinkeskustassa, käyvät myös parhaiten kaupaksi. Mutta –  kaupunkia ei voi pelkkien yksiöiden varaan rakentaa, vaikka grynderit miten sitä haluaisivat.

Helsinki kasvaa siis siksi että rakennusyhtiöt tarvitsevat asiakkaita ja työntekijöitä. Helsingissä rakennetaan siksi että täällä rakennetaan.

Helsingissä vieraskielisen väestön määrä on nyt noin 89 000 henkilöä  eli 14 prosenttia helsinkiläisistä. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (n. 18 000 henkeä), vironkieliset (n. 12 000 henkeä) ja somalinkieliset (n. 9 000). Viime vuonne Ulkomaalaisvirasto käsitteli 66558 maahanmuuttajien hakemusta, joten tulijoita riittää. Maahanmuuttajat tulevat Helsinkiin mielellään, sillä asuminen on ilmaista tai ainakin vahvasti tuettua ja täällä on entuudestaan jo paljon muitakin maahanmuuttajia. Vuonna 2014 Helsingissä oli 15–64-vuotiaita maahanmuuttajia noin 63 000, joista 48,6 % oli työllisiä ja noin 17 % työttömiä. Kantaväestön vastaavat luvut olivat 70,8 ja 7,6. Maahanmuuttajien työllisyystilanne on merkittävästi heikompi.

Helsinki kasvaa siis siksi, että tänne tullaan ulkomailta.

Mammuttitaudin perustelut

Helsingin kasvupöhölle ei löydy tarvetta, ei selityksiä, ei suuntaa eikä suunnitelmaa. On vain kasvu ja himo saada suurempaa, tiivimpää ja ankeampaa. Katsotaan muutamia esitettyjä perusteita. ”On ajateltava kaupungin elinvoimaisuutta”, kuulostaa hyvältä. Mutta enpä perustelu ”kohtuuhintainen asuminen on olennaista kilpailukyvyn kannalta”?

Myöskään Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kivekäs ei anna perusteluja, mutta tekee selväksi kuka kasvun maksaa: veromaksaja tietenkin: ”Jokainen uusi asukas tarkoittaa tarvetta tuhansien eurojen investoinneille, ja jokainen uusi kaupunkilainen tarkoittaa tuhansia eurojen tarvetta palveluissa. Helsingillä on tähän vielä varaa. Veroprosenttimme on mannersuomen kolmanneksi alhaisin, ja kaupungilla on myös runsaasti omaisuutta.”

Kasvu ruokkii kuluja – ei hyvinvointia

Helsingin kasvua on perusteltu sillä, että kasvu luo kilpailukykyä (mitä sitten lieneekin), lisää innovaatioita firmoissa ja kasvattaa yrittäjyyttä. Sanalla sanoen peruste on, että kasvu lisää työpaikkoja.

Tilastokeskuksen mukaan maassamme toimii likimain 360 000 yritystä, jotka työllistivät yhteensä 1,4 miljoonaa henkilöä. Uudellemaalle on keskittynyt lähes kolmannes koko maan toimipaikoista ja yritysten liikevaihdosta Uudellamaalla tuotetaan lähes puolet. Helsingin väestönkasvu ja sitä tukeva liiallinen rakentaminen perustuu myös sille, että maakuntien yritystoiminnan hiipuessa Helsinkiin muutetaan, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa

Jukka Heikkisen korrelaatioanalyysien mukaan Tilastokeskuksen väestörakenteen, työssäkäynnin ja asumisen tilastojen suhteesta ilmenee, että suuremman väestöntiheyden alueilla työllisyys ja taloudellinen huoltosuhde ovat viimeisen 25 viime vuoden aikana heikentyneet selvästi voimakkaimmin.

Ja työpaikat? Katsokaa alla olevaa kuvaa. Värähtikö mittari johonkin suuntaan? IT-ala? Luova ala? Teollisuus? Vaikka Helsinki kasvaa Forssan kokoisen kaupungin verran vuodessa, työpaikkojen määrä on pysynyt vakiona.

Työpaikat (alueella työssäkäyvät) toimialan (TOL 2002, 2-3-nro) mukaan 31.12.

Miksi siis puhun Helsingin mammuttitaudista tai kasvupöhöstä? Helsingin kasvu perustuu ryöstösodankäynnin kaltaiseen logiikkaan. Rakennusfirmojen jatkuva tarve saada bisnestä, sekä rakentamista että asuntojen myyntiä, pyörittää Helsingin elinkeino- ja asutuspolitiikkaa.

Mielestäni  Helsinki voisi kansainvälisestikin olla omalaatuinen omalla viehättävällä, helsinkiläisellä tavallaan. Tornitalot eivätkä arkkitehtien höppelöpöppelöt eivät kuulu helsinkiläiseen kaupunkikuvaan. Kutsun tätä ankeuttamiseksi, liiallisen rakentamisen lopputuloksena on vain entistä epäviihtyisämpi ja turvattomampi kaupunki. Ei ole vastuullista taloudenpitoa, että kokoamme mammuttitaudin maksu- ja veropottia lapsillemme.

Näin meillä

Arkipäivät ovat täynnä miellyttäviä pikku asioita. Yksi ilahduttavimmista on jokapäiväinen toisista ihmisistä välittäminen. Joka kerta kun sellainen osuu omalle kohdalle, se lämmittää sydäntä. Laitan oheen linkin Haagalainen-lehdessä olleeseen kolumniini, jossa kerron kuinka perusarvot, kaupunkilaisuus ja alueellinen identiteetti voivat kohdata hienolla tavalla. (Kuvaa klikkaamalla saat tekstin suuremmaksi.)

Länsi-Helsingin terveyspalvelut

Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät palvelut ovat kovassa myllerryksessä. Kovasti puhuttu soteuudistus tuo kaupunkilaisille hieman vaihtoehtoja, kun terveys- ja hoitopalveluita ei enää tarvitse ostaa kaupungin luukulta. Terveyskeskuksen sijaan asiakas voi valita, mistä hän haluaa lääkärin tai sairaanhoitajan hoitoa. Helsingin kaupungin osalta tämä on tarkoittanut, että kaupunkikin on joutunut uudistamaan terveydenhuollon peruspalvelujaan.

Helsingillä on tavoitteena keskittää terveyspalveluja harvoihin suuryksiköihin. Paikalliset palvelut kaikkoavat, matkat pitenevät ja laatu kärsii. Oheisessa kuvassa on esitetty Helsingin kaupungin suunnitelmia.

Moni työssäkäyvä kykenee hyödyntämään työnantaja tarjoaman terveyshuollon, jolloin kysymys palveluiden läheisyydestä ei ole oleellinen. Mutta entä senioriväestömme, jos omat voimat ovat vähäiset ja kulkeminen huonoa, eivätkä sukulaiset ehdi avustamaan? Entä ne jotka ovat julkisen liikenteen varassa – miten busseissa ja junassa pärjää lastenvaunujen kanssa?

Palvelujen tulisi pysyä lähellä kotia. Hyvän kaupunginosan merkki omasta mielestäni on, että sieltä löytyvät vähintäänkin terveyspalvelut, kirjasto, hyvälaatuisia ruokakauppoja ja päiväkodit ja koulut alueen lapsille.

Kauppa on meiltä Länsi-Helsingissä jo karannut Kaareen ja Selloon, koulujen oppilaat on hajautettu pitkin ja poikin, palveluja saa kohta oikein metsästää. Länsi-Helsingissä nousevat esiin haasteet liikkumisen kannalta, sekä lisäksi meillä korostuu entisestäänkin tarve säilyttää edelleenkin palvelut sekä kauppa ja liike-elämä alueella.

Johtopäätös on synkkä: kun Helsingin väestä ikääntyy, pahimmillaan siltä viedään lähipalvelut asukkaiden ulottumattomiin. Nostan yhtälöön vielä yhden muuttujan. Kun pakotettuna linjauksena on ollut, että Helsingin liikennettä kuristetaan, omien autojen käyttöä estetään ja kulkeminen entisestään vaikeutuu, kuinka päästään lääkäriin tai terveydenhoitajalle? Ketä Helsingin kaupunkirakenteen muutos, sekä siihen liittyvä julkisten palveluiden suuryksiköityminen eniten teemana koskettaa? Kaupunkilaisia tietysti, mutta onko heiltä kysytty millaisen kaupungin ja millaiset terveyspalvelut he haluaisivat? Minun mielestäni ei.

Tarjolla on pelkkää konsulttipuhetta. Ihmisten hyvinvointi ja terveys on väännetty palvelumuotoiluksi ja ydinprosesseiksi. Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto esittelee terveyspalvelujen uudistuksen muun muassa seuraavaa: ”Toimivat ydinprosessit alkavat asiakastarpeesta ja tuottavat hyvinvointia ja terveyttä. Johtaminen, hallinto- ja tukipalvelut luovat edellytyksiä ydinprosessien toimivuudelle. Ydinprosessit kiteyttävät toiminnan muutoksen.

Mihin unohtui asiakas? Potilas? Kaupunkilainen?