Hävettää

Vuosi 2017 jäi taakse hämmentävänä koko kansaan kohdistuneena historiallisena ja poliittisena manipulaationa. Suomen 99. vuosi itsenäisenä valtiona oli puettu satavuotisjuhlien valepukuun ja läpi vuoden saimme nauttia mitä erilaisimmista tempauksista, joilla oli tarkoitus ylevöittää maamme 100-vuotista historiaa. Miltei kaikki meni kuitenkin poskelleen – tarkoituksella.

 

Kun juhlia vietettiin, Suomi ei tietenkään ollut satavuotias. Suomen itsenäisyyden julistamisestakin oli kulunut vasta 99 vuotta. Suomen kansa, yhteisöllisenä käsitteenä on peruja merovingiajalta 500-800 -luvulta, jolloin muotoutuivat suomalaiset heimot. 1100-luvun alussa oli maantieteellisesti Novgorodin itäpuolelle jo vakiintunut kansa, joka taajaan kävi sotaa naapurinsa kanssa.

 

Itsenäisyysjulistus on hieman selkeämpi tapaus. P.E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta 1917 esityksen Suomen julistautumisesta itsenäiseksi ja vapaaksi Venäjästä. Esitys hyväksyttiin eduskunnassa esityksen 6. joulukuuta 1917, tosin vasta äänestyksen jälkeen äänin 100–88 sosialistien vastustaessa esitystä.

 

Noloahan se on järjestää satavuotisjuhlat 99-vuotiaalle. Varsinainen syy, miksi näin tehtiin, on vielä hävettävämpi. Juhlimiseen käytettiin valtion budjettirahaa 17,6 miljoonaa euroa ja mittaamattomasti muiden yhteisöjen varoja ja resursseja. Ja mitä jäi käteen? ”Saimme valtavasti aikaan hyvää pöhinää”, totesi muun muassa Vantaan kulttuurijohtaja.

 

Valtio ja muut julkiset yhteisöt käyttivät julkisia verovaroja kymmeniä miljoonia euroja vuoden 2017 alussa alkaneeseen 99-vuotisen Suomen juhlistamiseen, jotta poliittisten päättäjien ei olisi tarvinnut käsitellä Suomen vapaussotaa 1918 ja sen merkitystä kansakuntamme vapaudelle. Mikäli itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlat olisi aloitettu joulukuussa 2017 ja ne olisivat kestäneet koko seuraavan vuoden, esille olisi jouduttu ottamaan vapaussota ja siihen liittynyt punainen terrori, sosialistien ja punakaartilaisten tekemät murhat ja avoin väkivalta.

 

Mitä se sitten saimme? Manipulatiivisen kattauksen erilaista kulttuuririentoa, joilla oli päälle liimattu ja keinotekoinen kytkös Suomeen, isänmaahan tai vapauteen. Jokainen suomalainen sai myös spämmiä puhelimeensa, halusi tai ei, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Me saimme väisteleviä yhteenvetoja siitä, miksi vapaussota ei ollut vapaussota, vaan sisällissota, me saimme ylistystä ja hymnejä sisällissodan totuudelle.  Me saimme valtioneuvoston ja eduskunnan innostumaan juhlimaan Punakapinan syttymistä 26.1., tilaisuudessa jossa eduskuntapuolueiden puheenjohtajat pitivät yhteisen puheenvuoron demokratian, sovinnon ja yhteiskunnallisen eheyden puolesta.

 

Vapaussodan juhlassa 28.1. Seinäjoella oli läsnä vain sisäministeri Paula Risikko.

 

Viikonlopun 27.-28.1. sanomalehtianti oli karmivaa: valkoisten syyllistämistä, porvareiden salaliittoa, ymmärrystä punaisten ahdingosta kummunneeseen ”oikeudenmukaisuuden vaatimukseen” ja sen aiheuttamaan väkivaltaan. Me voitimme sodan, mutta  olemme häviämässä taistelun selityksestä. Tämä on niin tärkeä asia, että palaan siihen tuonnempana täällä blogissani.

 

Vapaussodasta 100 vuotta.
Vapaussodasta 100 vuotta.

Kun ideologia korvasi totuuden

Aamulehti päätoimittajansa  Jouko Jokisen johdolla lipsui neutraalista uutisvälineestä ideologisen kamppailun työvälineeksi. Aamulehden 16.9 julkaistun pääkirjoituksen mukaan lehti luopuu ”sukupuolittuneiden” titteleiden käytöstä. Taustalla on ajatus, että naispuolinen korkea-arvoinen poliisi ei voi olla titteliltään nimismies, eduskunnan täysistuntoa johtava nainen ei voi olla puhemies ja niin edelleen. Tätä halua muuttaa käytäntöä lehti perustelee muun muassa viittaamalla ”kieliopillistuvaan maskuliinisuuteen”.

 

Kyse on vahvasti ideologisesta virtauksesta, joka perustuu vasemmistolaiseen ja feministiseen kamppailuun siitä, millaista kieltä saamme käyttää. Tarkoitus on ulkopuolta sanella, mitä termejä me käytämme ja aktiivisesti muokata kieltä ja kielenkäyttöä siten että vain ideologisesti hyväksyttävät asiat ovat kielen kautta olemassa. Samanlainen kielellinen muokkaus ja sensuuri on nähty aikaisemminkin, totalitäärisen pakkovallan Neuvostoliitto poisti ja muokkasi lukuisia sanoja ja termejä, koska niitä poliittisesti pidettiin epäsopivina. Myös Kiina ja Pohjois-Korea ovat esimerkkejä kielen siivoamisesta.

 

Tällainen kielen pakkomanipulaatio on ollut myös luovan luokan mielenkiinnonkohteena George Orwellin romaanissa 1984 käsitellään ”uuskieltä”, joka on yksi diktatuurin muoto. Kirjassa uuskieli on virallisesti ohjailtua ja rajoitettua. Uuskielen tarkoitus on estää toisinajattelu ja poikkeavat liikkeet viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaistaan poliittisesti ei-hyväksyttyjä mielipiteitä.

 

Hyökkäys kohdistuu minun äidinkieleeni. Erityisen raskauttava tämä ideologinen operaatio on, koska sen aloitti Aamulehti, perinteisen median edustaja, jonka toiminnan erityisesti näin valelehtien aikakaudella pitäisi olla totuuteen perustuvaa ja luotettavaa. Ja kaiken kukkuraksi Jouko Jokinen nimitettiin Yleisradion uutistoiminnan johtajaksi. Itse olen pitkään halunnut uskoa että uutistoiminta ja tiedonvälitys jotakuinkin pyrkii totuudellisuuteen, mutta kiitos Jokisen, se usko on kokenut kolahduksen.

Takinkääntöä osa 1

Timo Soini 18.12. 2007: ”Puoluekuri on porvarihallituksen keskuudessa stalinistisessa luokassa. Yksi mieli, yksi kieli. Seuraavaksi kai kielletään aloitteiden tekeminen? Perustuslaki ei tunne puoluekuria.”

 

Timo Soini toukokuussa 2017: ”Puolueen kolmen poliisikansanedustajan äänestys hallintarekisteriesitystä vastaan käsitellään eduskuntaryhmässä.”

Helsingin kasvupöhö

Suurta, komeaa, korkeaa – ja tupaten täynnä. Siinä monen visio tulevaisuuden Helsingiksi. Omakotitalossa Pakilassa asunut ystäväni kutsui tätä leikillisesti ”pakonomaiseksi tarpeeksi asua päällekkäin”. Urbanisaation voittokulkua ovat ajamassa erityisesti miltei kaikki puolueet, myöskin Vihreät. Milloin halutaan ratkoa asuntopulaa rakentamalla koko kaupunki yhdeksi suureksi Helsingin keskustaksi, milloin halutaan lisätä kilpailukykyä. Tiivimpi tungos ja kärjistyneet sosiaaliset ristiriidat on taasen monen vastustajan mielessä.

Kasvun lähteet

Kun Helsingissä rakennetaan, työmiehet tarvitsevat asuntoja. Parhaiten vuokralle menevät pienet asunnot. Samaiset pienet kämpät, varsinkin ydinkeskustassa, käyvät myös parhaiten kaupaksi. Mutta –  kaupunkia ei voi pelkkien yksiöiden varaan rakentaa, vaikka grynderit miten sitä haluaisivat.

Helsinki kasvaa siis siksi että rakennusyhtiöt tarvitsevat asiakkaita ja työntekijöitä. Helsingissä rakennetaan siksi että täällä rakennetaan.

Helsingissä vieraskielisen väestön määrä on nyt noin 89 000 henkilöä  eli 14 prosenttia helsinkiläisistä. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (n. 18 000 henkeä), vironkieliset (n. 12 000 henkeä) ja somalinkieliset (n. 9 000). Viime vuonne Ulkomaalaisvirasto käsitteli 66558 maahanmuuttajien hakemusta, joten tulijoita riittää. Maahanmuuttajat tulevat Helsinkiin mielellään, sillä asuminen on ilmaista tai ainakin vahvasti tuettua ja täällä on entuudestaan jo paljon muitakin maahanmuuttajia. Vuonna 2014 Helsingissä oli 15–64-vuotiaita maahanmuuttajia noin 63 000, joista 48,6 % oli työllisiä ja noin 17 % työttömiä. Kantaväestön vastaavat luvut olivat 70,8 ja 7,6. Maahanmuuttajien työllisyystilanne on merkittävästi heikompi.

Helsinki kasvaa siis siksi, että tänne tullaan ulkomailta.

Mammuttitaudin perustelut

Helsingin kasvupöhölle ei löydy tarvetta, ei selityksiä, ei suuntaa eikä suunnitelmaa. On vain kasvu ja himo saada suurempaa, tiivimpää ja ankeampaa. Katsotaan muutamia esitettyjä perusteita. ”On ajateltava kaupungin elinvoimaisuutta”, kuulostaa hyvältä. Mutta enpä perustelu ”kohtuuhintainen asuminen on olennaista kilpailukyvyn kannalta”?

Myöskään Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kivekäs ei anna perusteluja, mutta tekee selväksi kuka kasvun maksaa: veromaksaja tietenkin: ”Jokainen uusi asukas tarkoittaa tarvetta tuhansien eurojen investoinneille, ja jokainen uusi kaupunkilainen tarkoittaa tuhansia eurojen tarvetta palveluissa. Helsingillä on tähän vielä varaa. Veroprosenttimme on mannersuomen kolmanneksi alhaisin, ja kaupungilla on myös runsaasti omaisuutta.”

Kasvu ruokkii kuluja – ei hyvinvointia

Helsingin kasvua on perusteltu sillä, että kasvu luo kilpailukykyä (mitä sitten lieneekin), lisää innovaatioita firmoissa ja kasvattaa yrittäjyyttä. Sanalla sanoen peruste on, että kasvu lisää työpaikkoja.

Tilastokeskuksen mukaan maassamme toimii likimain 360 000 yritystä, jotka työllistivät yhteensä 1,4 miljoonaa henkilöä. Uudellemaalle on keskittynyt lähes kolmannes koko maan toimipaikoista ja yritysten liikevaihdosta Uudellamaalla tuotetaan lähes puolet. Helsingin väestönkasvu ja sitä tukeva liiallinen rakentaminen perustuu myös sille, että maakuntien yritystoiminnan hiipuessa Helsinkiin muutetaan, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa

Jukka Heikkisen korrelaatioanalyysien mukaan Tilastokeskuksen väestörakenteen, työssäkäynnin ja asumisen tilastojen suhteesta ilmenee, että suuremman väestöntiheyden alueilla työllisyys ja taloudellinen huoltosuhde ovat viimeisen 25 viime vuoden aikana heikentyneet selvästi voimakkaimmin.

Ja työpaikat? Katsokaa alla olevaa kuvaa. Värähtikö mittari johonkin suuntaan? IT-ala? Luova ala? Teollisuus? Vaikka Helsinki kasvaa Forssan kokoisen kaupungin verran vuodessa, työpaikkojen määrä on pysynyt vakiona.

Työpaikat (alueella työssäkäyvät) toimialan (TOL 2002, 2-3-nro) mukaan 31.12.

Miksi siis puhun Helsingin mammuttitaudista tai kasvupöhöstä? Helsingin kasvu perustuu ryöstösodankäynnin kaltaiseen logiikkaan. Rakennusfirmojen jatkuva tarve saada bisnestä, sekä rakentamista että asuntojen myyntiä, pyörittää Helsingin elinkeino- ja asutuspolitiikkaa.

Mielestäni  Helsinki voisi kansainvälisestikin olla omalaatuinen omalla viehättävällä, helsinkiläisellä tavallaan. Tornitalot eivätkä arkkitehtien höppelöpöppelöt eivät kuulu helsinkiläiseen kaupunkikuvaan. Kutsun tätä ankeuttamiseksi, liiallisen rakentamisen lopputuloksena on vain entistä epäviihtyisämpi ja turvattomampi kaupunki. Ei ole vastuullista taloudenpitoa, että kokoamme mammuttitaudin maksu- ja veropottia lapsillemme.

Näin meillä

Arkipäivät ovat täynnä miellyttäviä pikku asioita. Yksi ilahduttavimmista on jokapäiväinen toisista ihmisistä välittäminen. Joka kerta kun sellainen osuu omalle kohdalle, se lämmittää sydäntä. Laitan oheen linkin Haagalainen-lehdessä olleeseen kolumniini, jossa kerron kuinka perusarvot, kaupunkilaisuus ja alueellinen identiteetti voivat kohdata hienolla tavalla. (Kuvaa klikkaamalla saat tekstin suuremmaksi.)

Haagan sankarihaudoilla 6.12.2016

img_5855

Kauppatieteen tohtori Jukka I. Mattilan itsenäisyyspäivän puhe Haagan sankarihaudoilla 6. päivänä joulukuuta 2016

Hyvät ystävät,

Itsenäisyytemme perinteisiin kuuluu käynti sankarihaudoilla. Juhlallinen vierailu vainajien viimeisellä leposijalla kertoo perinteestä, vainajien kunnioituksesta ja itsenäisyytemme arvostamisesta. Pieni hetki ja kunnianosoitus 6. joulukuuta on luonteeltaan yhtä paljon suuri ja juhlava, kuin se on pieni ja intiimi. suureksi sankarihaudoilla käynnin tekee sen symbolinen arvo: se on kunnianteko suomalaiselle sisulle, kestävyydelle ja yhteishengelle – koko Suomelle. Intiimiksi juhlapäivän tekee tosiasia, että ympärillämme näkyvissä sankarihaudoissa, kaikissa kalmistoissa kautta maan, lepäävät jonkun isä, setä, eno, isoisä tai äiti, täti tai isoäiti. Vainajat ovat manalle menneitä sukulaisia tai ystäviä. Täällä Haagan sankarihautausmaalla heitä on yhteensä 44.

Tänne haudatut 44 vainajaa olivat osa kenttäarmeijaa, osa koko Suomen kansan puolustusta väkivaltaa, vihaa ja sortoa vastaan. Me kestimme, me voitimme. Ja sodan jälkeen koitti rauha, jälleenrakennus, uudet ajata. Kun sota jäi muistoksi, jäljelle jäi aatteellinen perinteen silta: kiitollisuutemme esipolville siitä työstä mitä he meille, Suomelle ja suomalaisuudelle ovat antaneet. Kaikkensa ja kalleimpansa, oman henkensä.

Karl August Wrede, haagalainen merkkimies ja saarnaaja – jonka kotitalo oli tämän hautausmaan vierellä – seurasi tiiviisti talvisodan aikana nuorten pappien ja heidän huollettavinaan olevien sotamiesten kokemuksia. Joulukuussa 1939 Wrede kirjoitti seuraavaa:

”Jumala armossaan varjelkoon rakasta maatamme ja kansaamme. herra elää, ja Hänellä on valta varjella meitä, kuten Hänen oli valta tehdä Suomi itsenäiseksi. Jos uskomme, niin kestämme.”

Itsenäisyyden muistomerkkejä on Haagassa muuallakin. Pohjois-Haagassa on punaisten veljeshauta ja Korppaantiellä saksalaisten sotilaiden muistopaasi. Ne omalla tavallaan ovat saman maailman kaksi eri majakkaa, muistuttamassa meitä siitä, että repivä riita ja sota on mielle suomalaisillekin ollut koettelemuksena useamman kerran itsenäisyytemme aikana. Historian kerrostumat kertovat paikkakunnallamme, että Suomi voi säilyä ja kestää maailman myrskyissä. Suomi kestää mikäli kansan moraaliset ja eettiset periaatteet kestävät, mikäli me laitamme syrjään vihanpidon ja vainon, ja turvaudumme oikeamielisyyteen ja anteeksiantoon,ja jos me olemme uskossamme ja isänmaanrakkaudessamme vahvoja. Tämän päivän maailmassa, jossa maailmanpolitiikka on sapelinkalistelua ja sosiaalinen media täyttyy vihasta ja provokaatiosta, on hyvä muistaa että vain eettisesti oikein päätöksin voimme elää hyvää elämää, nauttia suomalaisesta itsenäisyydestä sellaisena kuin sukupolvien työ sen meille tarkoitti.

Keväällä 1940, rauhantulon jälkeen Karl August Wrede oli tyrmistynyt Suomelle asetetuista kovista rauhanehdoista. Maaliskuussa hän kirjoitti, että periksi ei anneta ja että kaikella oli tarkoituksensa.

”Ehkä olisimme tulleet liian ylpeiksi, jos ehdot olisivat olleet edullisemmat. Miksi? Miksi? Jumala tahtoo pitää meidät nöyrinä, niin että se herätys minkä Hän on antanut, ei häviä vaan jää hyödyttämään koko kansaa! Kunpa saisimme armoa rakentaa sen, mikä on tuhottu ja säilyttää yksimielisyytemme kansana!”

Nämä Karl August Wreden sanat olivat painokkaat talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940. Hämmästyttävää kyllä, niillä on painoarvoa tänäänkin, vuonna 2016, joulukuun kuudentena. Me kestämme tulevaisuudenkin koitokset, jos olemme yhtenäisiä.