Aihearkisto: Maanpuolustus

Vapaussodasta 100 vuotta

Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana itsenäistymisprosessia on selitetty, muisteltu ja tehty ymmärrettäväksi useilla eri tavoilla. Nämä näkemykset ovat eläneet ja muuttuneet poliittisten virtausten mukana, hakeneet innoitusta milloin ”ajan hengestä”, milloin tarkoitushakuisesta historian väärentämisestä. Itsenäisen isänmaamme preludi –vapaussota – on myös käsite, joka on ollut käsitteellisen uudelleentulkinnan kohteena.

Miksi vapaus ei kelpaa?

Vapaussodan kieltämisen taustalla ovat poliittiset motiivit. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan ”vapaussota” on politisoitunut tarkoittamaan 1920- ja 1930-luvuilla vallinnutta historiakäsitystä, jolla oikeutettiin vuoden 1918 sota ja sen aikana tehdyt toimenpiteet. Historiantutkimuksessa esiintyykin käsite ”vapaussotakirjallisuus”, jolla viitataan juuri itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien luovaan kirjalliseen tuotantoon. Näkemyksen mukaan vapaussota-termi ei kelpaa sodan nimeksi ja sitä tulee välttää.

Valkoisten joukkoja Tampereella.

Vapaussota-termiä vieroksuvissa pohdinnoissa vapaussodan tavoitteeksi on redusoitu joko (1) taistelu venäläisiä vastaan tai (2) ”valta maassa”. Tällainen jaottelu on kuitenkin suppeasti luonteeltaan valtiopoliittinen ja siitä puuttuu tarkempi toimijoiden intressien ja motiivien tunteminen – toiminnan ajureina olevien ideologisten sitoutumisten heikko tuntemus. Ne jotka kiistävät vapaussota-termin oikeellisuuden, kiistävät samalla myös sen ettei sodan päämääränä ollut vapaus ja riippumattomuus. Saman logiikan mukaisesti toimenpiteet sodassa eivät tähdänneet itsenäisyyteen eivätkä lujittaneet itsenäistyvän ja vapaan Suomen asemaa kansainvälisesti. Vapaus ei ollut irtaantumista Venäjän valtiosta ja etnisestä valtiollisesta sorrosta. On esitetty kysymys, jos vapaussodassa oli kyse vapaudesta, niin vapautta mistä? Tuohon kysymykseen vastaaminen vaatii laajaa pohdintaa ja poliittisten kehityspolkujen tuntemista.

Vapaus – mutta mistä?

Poliittisessa mielessä itsenäistymistä ajavien tahojen tavoitteena Suomessa oli vapaus. Se rakentui oikeusjärjestelmän pitävään pohjaan, laillisuuteen ja pohjoismaisen kansanvallan perinteelle. Suomen vapauteen ja itsenäisyyteen pyrkivän kansalaisliikkeen motiivien taustalla oli venäläisten Suomea kohtaan harjoittama etninen ja valtiollinen sorto, joka loukkasi Suomen oikeusasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Pontta oikeustaisteluille antoi Leo Mechelinin kehittämä ja ajama näkökanta, jonka mukaan Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaana oli toimissaan alisteinen Suomen perustuslaeille, ilman itsevaltiaan oikeuksia. Mechelinin ajattelulle rakentui myös sitoutuminen länsimaisen ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen arvoihin ja pohjoismaisen kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteille. Suomi oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti osa läntistä maailmaa, siksi oli tärkeää turvata Venäjästä erillinen talouselämän ja oikeusjärjestyksen kehitys. Tavoitteissa näkyi snellmanilainen henki. Uusi päivä –sanomalehdessä 21.5.1917 julkaistu kirjoitus heijasti hyvin tätä pyrkimystä: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa. Tämän vaatimuksen oikeutus perustuu siihen tosiasiaan, että Suomi maantieteellisesti, kansallisesti ja sivistyksellisesti muodostaa maailman kaikista muista kansoista eroavan kansayksilön.”

Vapaussodan valmistelut aloitettiin Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi, mikä olisi varmistanut yhteiskunnallisen kehityksen länsimaalaisen oikeusjärjestelmän puitteissa, yksilön oikeuksia ja vapauksia kunnioittaen. Oikeusjärjestelmän koskemattomuuden, laillisuuden ja sisäisen turvallisuuden takaaminen oli edellytys itsenäisyyden vakiinnuttamiselle. Näin todettiin myös Svinhufvudin senaatin ohjelmassa, jota Helsingin Sanomat kommentoi tuoreeltaan 28. päivänä marraskuuta 1917: ”Järjestyksen ja oikeuspohjan palauttaminen täytyy joka tapauksessa olla uuden, vapaan Suomen hallituksen ensimmäisenä tehtävänä, sillä se on välttämätön edellytys, jotta saisimme suuren päämäärämme, itsenäisyytemme, turvatuksi ja karikosta ohjatuksi selville vesille.”

Vapaus Venäjästä?

Svinhufvudin johtama valtuuskunta oli itsenäisyysjulistuksen jälkeen jättänyt 30.12.1917 Venäjän bolsevikkihallitukselle kirjeen, jossa pyydettiin bolsevikkeja tunnustamaan Suomen itsenäisyys. Seuraavana päivänä Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Bolsevikkihallitus toivoi kuitenkin, että Suomi eroamisen kautta myöhemmin, vallankumouksen jälkeen, yhdistyisi uudelleen Neuvosto-Venäjään. Stalinin mukaan itsenäisyys olisi vain vallankumouksen välivaihe. Neuvosto-Venäjän toimeenpaneva työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitea (parlamenttia vastaava vallankumouselin) vahvisti 4.1.1918 kansankomissaarien päätöksen.

Muut valtiot tunnustivat Suomen itsenäistymisen nopeasti tammikuun alkupuolella. 4.1.1918 Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Saksan tunnustus julkistettiin 6. tammikuuta, Tanskan ja Norjan 10. tammikuuta. Yhdysvallat ja Englanti eivät vielä olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, vaan halusivat odottaa Venäjän sisäisen tilanteen selkiytymistä.

Suomessa ollut venäläinen sotaväki oli epävarmuuden tilassa. Venäjällä sisäpoliittinen tilanne oli ajautunut kaaokseen ja sisällissotaan. Maailmansotaan kyllästyneet venäläiset sotilaat halusivat kotiin. Suomeen sijoitetut venäläiset odottivat kotiuttamista, osa meni mukaan vallankumoukselliseen liikehdintään. Oleellinen kysymys Venäjän sotilaille oli, mitä Venäjää heidän piti totella: monarkistista tsaarin venäjää, väliaikaista hallitusta vai bolsevikkeja?

Venäjällä valtaa pitävät bolsevikit noudattivat kaytskylaista ”ei sotaa – ei rauhaa” -politiikkaa. Oleellista Venäjän bolsevikkien ajatusmaailmassa oli toiminnan rakentuminen väkivaltaan. Proletariaatin valta Lenin mukaan oli diktatuuria: ”Se ei nojaa lakiin, muodolliseen enemmistön tahtoon, vaan suoraan, välittömästi väkivaltaan. Väkivalta on vallan väline.” Leninille väkivalta merkitsi vallankumouksen täydellistymistä, jopa kansalaissotaa, kuten hän oli ilmaissut kirjeessään 17.10.1914: ”Me emme voi ’luvata’ kansalaissotaa emmekä ’määrätä’ sitä alkamaan, mutta velvollisuutemme on työskennellä – niin kauan kuin tarpeellista on – tähän tavoitteeseen tähdäten.”

Vapaussota alkoi suojeluskuntien keskittämisellä Pohjanmaan keskeisille paikkakunnille ja niille annettiin tehtäväksi venäläisten joukkojen aseistariisuminen. Jo aikaisemmin julistettua itsenäisyyttä ei oltu rakenteellistettu valtion turvallisuuden ja itsenäisyyden koskemattomuuden osalta, kuten huomattiin tammikuun alussa. Valtiolta puuttui turvallisuuskoneisto, joka olisi kyennyt estämään nuorta Suomea kohtaavat aggressiot. Maassa ollut venäläiset joukot olivat levottomia ja muodostivat selkeän turvallisuusuhan. Venäläinen sotaväki oli isännätöntä ja totteli päällystöään sattumanvaraisesti. Toimenpiteillä venäläisiä kohtaan pyrittiin eliminoimaan sotilaallinen uhka.

Kun punaisten vallankumous puhkesi, sitä tekemässä olikin nykytermein kutsuttuna ”hybridiarmeija”, joka koostui punakaartilaisista ja venäläisistä sotilaista. Hybridisota on toimintaa, jossa käytetään asevoimien lisäksi epätavanomaisia joukkoja ja taktiikoita, hyödyntäen jopa rikollista toimintaa. Sodan osapuolet voivat olla asevoimien joukkoja tai tunnutuksettomia taistelijoita, sissejä, kapinallisia tai terroristeja jotka pyrkivät yhteiseen poliittiseen tavoitteeseen. (Williamson Murray ja Peter R. Mansoor (2012) Hybrid warfare: fighting complex opponents from the ancient world to the present, Cambridge University Press) Ongelmia historialliselle analyysille ja Mannerheimille ja hänen esikuntansa työn arviointiin tuottaa se, että venäläisen sotaväen lojaalisuutta eikä Kansanvaltuuskunnan valtiollisesta sitoutumisesta bolsevikkeihin ei aikalaisilla ollut mahdollista tietää ex ante facto.

”Piirihallinnon tiedonannon mukaan, että sotamiehet vieläkin, Venäjän hallituksen lupauksista huolimatta pitää arvossa Suomen itsenäisyyttä, tulevat asevoimalla punakaarteja puolustamaan – roistotyöt Viipurissa, uudet joukkosiirrot Pohjanmaahan, täällä alinomaan meriväen ja sotamiesten tekemät väkivaltaisuudet ovat pakoittaneet minua viimeyönä riisumaan aseet kaikilta Waasan, Lapuan, Oravaisten, Seinäjoen, Ylistaron, Pietarsaaren, Uuden Kaarlebyyn ja näitten ympäristöllä sijaitsevilta venäläisiltä joukoilta. Mannerheim”

(Sähkösanoma 28.1.1918 klo 8.20 Seinäjoelta kaikille asemapäälliköille Seinäjoen, Tornion, Kemin – Rovaniemen, Seinäjoen – Kristiinan ja Kaskisen radoilla suomalaisten virastojen ja Suomen suojeluskuntien päällikköjen tiedoksi)

Vapaussodan alun jälkeen venäläisten joukkojen aseistariisuminen muuttui harataksi rintamasodaksi. Suomen valtiollista riippumattomuutta, 6.12.1917 hyväksyttyä itsenäisyysjulistusta ja sen voimaansaattamista sekä laillista yhteiskuntajärjestystä uhkasi nyt toinenkin vihollinen – punakaartit, Kansavaltuuskunta ja niitä tukevat venäläiset joukot ja venäläinen päällystö. Punaiset olivat aloittaneet vallankumouksen, joka Etelä-Suomessa saavutetun alkumenetyksen jälkeen saavutti Tampereen pohjoispuoliset pitäjät. Ylipäällikkö Mannerheim totesi 30.1. että tilanne Etelä-Suomessa ja Suomen-Venäjän rajalla ei ole hänen käsissään. Senaatti oli antanut Mannerheimille tehtäväksi lujan järjestysvallan luomisen. Nyt se muuttui tapahtumien kulussa Suomen vapaussodaksi ja eskaloitui maailmanpoliittiseksi myllerrykseksi Suomen, Venäjän bolsevikkien, Saksan ja Ruotsin kesken.

”Muutamien vallankumoushenkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansasta noussut vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten kapinaan Suomen eduskuntaa ja sen asettamaa laillista hallitusta vastaan ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaran alaiseksi. Maan hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään alistettu yhteisen johdon alaiseksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden ylipäälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojaan kaikella sillä, minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi. Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistelussa isänmaan vapauden maanpettureja vastaan. Tammikuun 28 pnä 1918. Suomen Senaatti: P. Svinhufvud, Arthur Castren, Kyösti Kallio, Hjalmar Castren, K.E. Louhivuori”

(Sähkösanoma 30.1.1918 klo 8.45 ip. Helsingistä kaikki, Kenraali Mannerheimille, kaikille sähkösanomatoimistoille kaikkialla julkipantavaksi Suomen kansalle)

Kansallisten sotajoukkojen liikkeellelähtöön oli johtanut pitkä, Suomen vapautumiseen liittyvä kehityspolku. Olkoonkin että se on vain yksi monista kehityspoluista, se ei siitä huolimatta ole väärä. Svinhufvudin senaatin, Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneiden voimankäytön toimenpiteiden tavoitteena oli vapaus: länsimainen pysyvä arvomaailma ja kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteet ja niiden takaamat yksilönoikeudet, erityisesti yksilön vapaudet. Näihin kuuluvat olennaisesti vapaus sorrosta, fyysisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja ja oikeus mielipiteenvapauteen, jotka Suomen oikeuskäsityksiin periytyivät Ruotsin 1772 hallitusmuodosta.

Vallankumouksen alkamiseen liittyvät tapahtumat olivat monilla paikkakunnilla sattumanvaraisia ja kaoottisia. Paikallisilla punakaarteilla ei ollut etukäteen laadittuja suunnitelmia ja sotilaallisen osaamisen korvasi vallankumouksellinen into. Vallanotto väestökeskuksissa tapahtui yhtenä yllättävänä hyökynä, ja tämän jälkeen oli ratkaistava, kuinka työväen asiaa vietäisiin eteenpäin. Suomen työväestö otti kumousliikkeestä kaiken irti ja aloitti verisen terrorin valkoisia kohtaan. Kansanvaltuuskunnan näkemyksen mukaan vallankumouksella oli yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tavoite, joka oli vastareaktio porvarillisten piirien oman edun tavoittelulle ja työväestön alistamiselle. ”Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisten valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan yhteiskunnallisen edistyksen palveluun”, Kansanvaltuuskunta julisti.

Vapaus väkivallasta

Punaisten vallankumouksen takana oli vahva hyökkäys perinteistä yhteiskuntaa ja sen vallanjakoa ja rakenteita kohtaan. Sosialismi tarjosi aatteen, jonka kautta työväestö ja rahvas saattoi kanavoida vihaa ja katkeruutta muita yhteiskuntaluokkia kohtaan. Väkivalta ja viha oli oleellinen osa sosialistista työväenliikettä ja sen ideologiaa. Sosialistinen työväenliike oli aloittanut jo vuonna 1905 agitaatio- ja vihanlietsontakampanjan, jonka tavoitteena oli nostattaa työväestö ristiriitoihin porvariston ja muun yhteiskunnan kanssa. Agitaation tavoitteena oli ennemmin tai myöhemmin tapahtuva vallankumous ja vallan uusjako. Siemen lankesi hedelmälliseen maaperään.

Vuonna 1917 Kotkan Kunnallisneuvoston tiedonantolehti kuvasi liikkeelle olevia työväen joukkoja seuraavasti: ”Kansan vihollisten on nyt taivuttava, sillä muuten lankeaa heidän päälleen sorretun kansan kaikki valtava viha ja voima. Suomen työväenluokka on liikkeelle lähtenyt ja se tulee käymään ylevän taistelunsa loppuun asti.” (16.11.1917) Sosialistien agitaatio oli eripuran lietsontaa ja kiihkoisaa vihapuhetta, jonka varaan sosialidemokraattinen puolue rakensi työväenjoukkojen yksimielisyyden ja tavoitteellisuuden, sillä ”vihan lauhduttaminen olisi sammuttanut liikkeen.” (Jari Ehrnrooth (1992) Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 167)

Sosialismin lietsoma viha kumpusi ideologisesta luokkavihasta. Vallankumous oli tavoitetila, johon siirryttiin luontaisesti ja historian kehitysprosessin tuloksena. Työväenluokan etujoukkojen, erityisesti bolsevikkien aatemaailmassa tärkeällä sijalla oli edesauttaa luokkapohjaisen vallankumouksen syttymistä. Väkivalta oli väline tuon tavoitteen ajamiseen, sillä väkivalta oli osa ideologiaa. Työväestön kollektiivisen väkivallan käyttö oli sallittua: ”Tällöin se [työväki] voi tarpeen tullen käyttää menestyksellä väkivaltaakin vallankumouksellisena taistelukeinona.” (Sosialisti 10.1.18, ”Vallankumouksen väkivaltaisuus”)

Sosialisti-lehti lietsoikin alkuvuodesta 1918 taisteluhenkeä kapinajoukkoihin. Suomen sisäinen kehitys oli ratkaisuhetkissään: ”Venäjän vallankumous jo todistaa suurten koko maata käsittävien vallankumousten saattavan tapahtua verrattain verettömästi. Mutta tällä ei suinkaan tahdota sanoa sitä, että työväenluokka ei saa käyttää väkivaltaisia keinoja sortovallan kukistamiseksi silloin kun ne ovat sille edullisia. Sillä on siveellinen oikeus lopettaa sortovalta, edistää kehitystä väkivaltaisinkin keinoin.” (Sosialisti 10.1. 1918)

Kun vihanlietsontaan perustuva, väkivallalla ryyditetty vallankumous pantiin toimeen 26.1.1918, punaisten kaartien ylin johto julisti taistelun olevan ankaraa ja armotonta. ”Suomen vallankumouksellinen köyhälistö on päättänyt taistella vapautuakseen porvarisluokan sorrosta Ja asettaakseen kapitalistisen vääryyden sijaan työtätekevän kansan oikeuden. Käymme ratkaisevaa taistelua.” (Päiväkäsky Suomen Työväen Punaisille Kaarteille 3.2.. 1918, Suomen Kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston valtuutettu ja Suomen Työväen punaisen kaartin ylipäällikkö Eero Haapalainen)

Pandoran lipas oli avattu, työväestön punakaartilaisjoukoille oli osoitettu legitiimiksi koettu tie väkivaltaan. Vallankumous ja kapina alkoi säälimättämällä terrorilla. Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedostotietokannan mukaan punaiset murhasivat kapinan alkupäivinä 40 henkilöä päivässä. Terrori keskittyi kapinan alkuun ja myöhemmin tappion häämöttäessä kohosi vallankumouksen alkupäivien tasolle.

Kuva: Punaisten murhaamat valkoiset keväällä 1918. Lähde: . Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedoston tietokanta.

 

Summa summarum

Vapaussota-termi on kärsinyt kovan poliittisen inflaation. Vuoden 1918 tapahtumia on selitelty milloin kansalais- milloin sisällissodaksi ja kielimanipulaatiota on perusteltu ”yleisellä näkemyksellä”. Kyseessä ei ole mikään pieni terminologinen synonyymikiista, vaan kamppailusta tiedosta ja vallasta tiedon kontrollointiin. Orwellilaisittain todettuna, ”joka kontrolloi nykyhetkeä, kontrolloi historiaa”.

Itsenäisyysjulistuksesta huolimatta Suomessa loppuvuodesta 1917 ja alkuvuodesta 1918 ei tiedetty, kenen itsenäisyydestä oli kysymys. Oliko kyse Suomen itsenäisyydestä vai suomalaisten porvarien itsenäisyydestä? Puhuttiinko joulukuun 1917 ja tammikuun 1918 aikana Itsenäisyydestä tsaarinvallasta, venäläisten aristokraattien vallasta, rajamaan itsenäisyydestä vai oliko kyse bolsevikkien itsenäisyyttä muistuttavasta välivaiheesta?

Vastaus usean itsenäisyyden kysymykseen saatiin prosessissa, jonka voidaan nähdä kulminoituneen Neuvostoliiton romahtamiseen. Prosessi jatkuu edelleen: Krimin miehitys, Venäjän sota Ukrainassa, Venäjän painostus Baltiaa ja Eurooppaa kohtaa. Sata vuotta sitten Suomen vapaus ja kansallinen itsenäisyys lunastettiin ase kädessä. Se ei ollut Leninin lahja, eikä kyseessä ollut välivaihe siirtymisessä neuvostokansojen perheeseen.

Helsingin valkokaartia kaupungin valloituksen jälkeen huhtikuussa 1918.

Hemvärnet – Ruotsin kodinturvajoukot

Olin Vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kanssa tutustumassa Hemvärnetiin huhtikuun puolivälissä. Tutustuimme Hemvärnetin Taistelukouluun ja vierailimme kodinturvalaisten harjoituksessa, joissa treenattiin jalkaväkiaseita. Vierailua isännöi kenraalimajuri Roland Ekenberg. Tämä oli minulle varsinainen ensimmäinen kosketus Ruotsin kodinturvaan, joskin olen aihetta seurannut ja tutkinut 1990-luvulta lähtien.

Minä, kouluttaja Johan Falk, kenraalimajuri Ekenberg ja everstiluutnantti Hallstedt

Kodinturvajoukot ovat osa Ruotsin puolustusvoimia ja niiden sodan ajan kokoonpanoa. Niiden päätehtävänä on kriittisen infrastruktuurin suojaaminen. Lisäksi kodinturvajoukkojen on kyettävä tukemaan puolustusvoimien operatiivisia joukkoja eri tehtävissä, erityisesti suojaamalla toimintaa valmiutta kohotettaessa. Rauhan aikana kodinturvajoukot antavat virka-apua muille viranomaisille.

Hemvärnetin kokoonpanoon kuuluu 40 pataljoonaa, joiden henkilöstöllinen ylläpito tarkoittaa vuositasolla 500 uuden vapaaehtoisen rekrytointia. Osalla Hemvärnetin sotilaista on ase kotisäilytyksessä. Kotona säilytettävät aseet on lukittu patruunapesälukoin.

Vapaaehtoinen maanpuolustus saa pääosin rahoituksensa puolustusbudjetista, ja rahoituksen jakautumista eri toimijoille ohjataan Pääesikunnasta ja Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen kriisinhallintavirastosta MSB:sta. Vuonna 2015 Ruotsin kodinturvajärjestelmän budjetti oli noin 185 miljoonaa euroa (4,2 % puolustusbudjetista). Hemvärnetin vahvuus oli tuolloin 46% Ruotsin puolustusvoimien vahvuudesta, yhteensä noin 22 000 sotilasta.

Hemvärnetin jäsenet saavat korvauksen harjoituksiin osallistumisesta. Korvauksen taso on 80% palkasta. Minimi osallistumismäärä on kaksi nelipäiväistä harjoitusta vuodessa.

Suomessa on lähdetty hakemaan uusia suuntia vapaaehtoiselle maanpuolustuskoulutukselle. Tavoitteena on kehittää meikäläista vapaaehtoista koulutusta ”pohjoismaisen mallin mukaan”.  Hallituksen kehysriihessä 13. huhtikuuta 2018 tehdyn linjauksen mukaan vapaaehtoista maanpuolustusta uudistetaan 1.1.2020 alkaen. Valtioneuvoston päätöksellä sotilaallisen kriisinhallinnan varauksista siirretään 6,5 miljoonaa euroa vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehittämiseen.

Suomen mallin ymmärrän hyvin, samoin sen vahvuudet. Ruotsalaisen ja virolaisen vapaaehtoisen sotilaskoulutuksen mallit tunnen myös hyvin. Virossa Kaitseliit sai vuonna 2016 valtion puolustusbudjetista 33 miljoonaa euroa (7,4%) ja tuotti sillä summalla 16 000 sitoutuneen vapaaehtoisen joukon. Meidän oman koulutusyhteisömme MPK:n vuosibudjetti oli 2017 vajaa neljä miljoonaa euroa, joista henkilöstö- ja hallintokuluihin osoitettiin 72,2%. MPK tuotti 88463 koulutusvuorokautta yhteensä 52000 osallistujalle. Järjestelmät ovat niin erilaisia, että niiden vertailu on vaikeaa. Suomessa ”pohjoismaisen mallin” mukaista suojeluskuntatoimintaa on vierastettu poliittisista syistä, eivätkä edes naapurimaissa käytössä olevat systeemit riitä legitimoimaan sitä.

Meillä on MPK:ssa ja Maakuntakomppanioissa hyvä pohja oman, ”suomalaisen mallin” mukaiseen kehitystyöhön. Raha ratkaisee, ja kun sitä ei ole, entistä enemmän pitää rakentaa vapaaehtoisuuden ja vahvan maanpuolustushengen varaan.

 

Asedirektiivin tilanne syyskuussa 2016

Käsittelimme Vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kokouksessa  9.9.2016 Asedirektiivin tilannetta heinäkuun lopussa. Tällä hetkellä Euroopan neuvosto on hyväksynyt oman neuvottelumandaattinsa 9. kesäkuuta ja Euroopan parlamentin sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan (IMCO) valiokunta linjasi oman kantansa 13. heinäkuuta.

Komission alkuperäinen esityksen mukaan useat metsästäjien ja ammuntaa harrastavien laillisesti käyttämistä aseet olisi siirretty kategoriaan A, johon kuuluvat aseet on kiellettyjä siviilikäytössä.  Sisämarkkinavaliokunnan mukaan kiellettyjen aseiden kategoriaan sen sijaan tulisi kuulua ainoastaan aseet, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. Tähän luokkaan kuuluisivat esimerkiksi puoliautomaattiaseet, joissa voidaan käyttää yli 21 patruunan lippaita, jotka ovat joko osa asetta tai lisätty niihin.

Euroopan parlamentti esittää, että EU-maat voivat sallia poikkeuksia harrastajille, mikäli he kuuluvat kilpailuihin osallistuvaan ampumaseuraan.

Sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet, että direktiiviä ei sovellettaisi kansallisen lainsäädännön mukaisesti puolustusvoimien, poliisin tai muiden viranomaisten aseiden hankintaan tai hallussapitoon. Kansallisiin puolustusvoimiin katsotaan kuuluvan muun muassa kansallisen puolustusjärjestelmän puitteissa toimivat reserviläiset ja vapaaehtoiset puolustusjärjestöt.

Parlamentin sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet myös, että direktiiviä ei sovellettaisi tiettyjen ehtojen täyttyessä museoihin eikä asekeräilijöihin.

IMCO:n hyväksymää tekstiä on kuvattu Puolustusministeriön papereissa ”olevan suhteellisen hyvä Suomen kannalta”.

Vielä saattaa keskustelua nousta lääkärintarkastusten osalta.

Viron uusi itsenäisyys 1991

Tänä vuonna on vietetty Viron uudelleenitsenäistymisen 25-vuotisjuhlia. Pitkän ja vaiheikkaan laulavan vallankumouksen jälkeen Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Olen iloinen siitä, että johtavien poliitikkojen joukossa on Viron ystäviä on nykyään niin paljon, että päät kolkkaa yhteen. Kuuntelin eräänä päivänä radiosta Esko Ahon vakuuttelua miten hän oli Viron ystävistä se miltei ensimmäinen, ja eikö siellä kärkikaartissa olleetkin Paavo Väyrynen ja lähestulkoon kaikki.

Suomen ja Viron vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen ensimmäisiä kontakteja solmittiin piiritasolla melko pian Viron itsenäistymisen jälkeen. Ensimmäisinä innokkaina Viroon tutustujina olivat Helsingin Reservin Aliupseerit, jotka solmivat suhteita silloin Suomessa melko tuntemattomaan Viron suojeluskuntaan, Kaitseliittoon. Ensimmäisten kontaktien takaa löytyy aktiivista etsimistä ja myös sattumien johdatusta. Olin itse mukana saattamassa näitä suhteita alkuun ja vahvasti myötävaikuttamassa suomalais-virolaisten maanpuolustusyhteistyön syntymiseen.

Olin asunut Tallinnassa syksystä 1991 lähtien, ja sinä aikana tutustunut moniin virolaisiin maanpuolustajiin ja isänmaanystäviin. Koska itse toimin itse Suomessa aktiivisesti vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä, olin luonnollisesti kiinnostunut Kaitseliitosta. Tuttavieni kautta otin yhteyttä Kaitseliittoon ja kävin lukuisissa heidän tapahtumissaan. Kaitseliit vaikutti pätevältä järjestöltä. Kontaktieni kautta sain järjestettyä että Helsingin reservin aliupseeripiiri HRAUP kutsui Kaitseliiton Tallinnan Malevan edustajat Helsinkiin seuraamaan lippujuhlaamme 4.6.1992. Vastavuoroisesti HRAUP:n edustajat kutsuttiin seuraamaan Viron itsenäisyyspäivän paraatia 24.2.1993. Olin mukana myös tuossa delegaatiossa ja lisäkseni matkaan lähtivät Suomen-vierailua isännöineet Markus Anaja, Kari Talikka, Jukka Pietiläinen ja Erkki Andersson. Suomessa käynyt komentaja Kasepõld oli siirretty Tallinnan komendantiksi ja täten vieraat otti vastaan uusi komentaja kapteeni Johannes Kert. Tallinnassa vieraat saivat tutustua Kaitseliittoon ja sen toimintaan järjestön esikunnassa.

Ensikontaktit suomalaisten ja virolaisten välillä solmittiin aikana, jolloin Viron sisäiset olot ja sen kansainvälispoliittinen asema olivat selkiytymättömät. Monet suomalaiset maanpuolustusjärjestöt eivät halustaan huolimatta uskaltaneet solmia vironkontakteja, koska pelkäsivät ryvettyvänsä ”reaalipolitiikassa”. Me Suomessa elimme tuolloin aikaa, jolloin neuvostovastaisuus oli vielä synneistä suurimpia. Tätä taustaa vasten Reservin Aliupseerien Helsingin piirin johtohenkilöiden lämmin suhtautuminen Viron asiaan saa erityistä syvyyttä. He alun alkaen mielsivät Kaitseliiton varteen otettavaksi yhteistyökumppaniksi, jonka kanssa aukeaisi pitkä ja hedelmällinen yhteistyö vuosikymmenten saatossa. Yhteistyölle on laadittu pitävä perusta, ja ilokseni olen läheltä seuranneena nähnyt, että se on kehittynyt ja saanut uusia muotoja viimeisen 25-vuoden aikana. Kalevanpojan sanoin: ”Ega sugu lahku soosta, võsu ei veere kännusta.”

Näin saivat alkunsa suomalaisten reserviläisjärjestöjen Viro-suhteet 25-vuotta sitten. Samaan aikaan alkoi myös koulutusyhteistyö, mutta se kulki hieman eri uomaa ja ansaitsee siksi oman tarkemman katsauksensa.

Veteraanipäivänä 27. 04. 2016

kirkossa

Veteraanipäivän puhe Huopalahden kirkolla 27.4.2016

Arvoisat veteraanit, hyvä kirkkoväki

Nostin aamulla siniristilipun salkoon ja mietin millaisissa tunnelmissa halusin liputtaa. Tänään on kansallinen veteraanipäivä, joka on sotaveteraanien kunniaksi juhlittava liputuspäivä. Lippua nostaessani mieleeni tuli, että tänään liputan isoisälleni, talvi- ja jatkosodan veteraanille. Hänelle veteraanius oli kunnia-asia, jäljellejäänyt muisto niiltä ajoilta, kun hän oli puolustamassa kotimaataan rintamalla. Samalla oivalsin, että en tänään nostanut lippua salkoon kunnioittaakseni pelkästään isoisäni rintamavuosille, vaan jollekin paljon suuremmalle. Nostin lipun salkoon isoisäni muistoksi ja kunniaksi, sillä hän oli minulle elävä esimerkki sotilaasta, veteraanista ja suomalaisesta miehestä.

Isänmaallisuutta on vaikea pukea sanoiksi tai opettaa. isänmaa on sekä konkreettinen että abstrakti käsite. Oman alkuperänsä löytäminen ja sitoutuminen maantieteelliseen maahan tuo isänmaallisuuteen mystisiä ulottuvuuksia. Isänmaa kuvastuu kouriintuntuvissa asioissa, se on kansallismaisemaamme ja sen luomaa jylhän topeliaanista tunnelmaa. Isänmaa on valtiomme rajat ja sen asujamisto. Ennen kaikkea käsite isänmaa on tunteita. Se on velvollisuutta ja valmiutta toimia epäitsekkäästi oman kansan puolesta. Isänmaa on kunnioitusta ja rakkautta esi-isiemme työtä ja perinteitä kohtaan.

Käsitettä isänmaa on helpompi hahmottaa toiminnan kautta: isänmaallisuus on toimintaa yhteisön hyväksi. Isänmaa on konkretisoitunut käsitys hyvästä ja väärästä, samalla se on eettinen toimintaohje ja elämänsisältö. Kansallishengen pohjavire koostuu kokemuksesta. Kansallistunne on tunne yhteisistä historiallisista kokemuksista ja samalla ylpeyttä oman kansan historiasta ja saavutuksista. Kansallistunne antaa meille kokemuksen siitä, että me olemme osa kansaa, jolla maailmanhistoriassa on oma paikkansa.

Kansan yhdeksi muovautunut kansallistunto tuntuu menneisyyden tekojen valossa venyvän lähes äärettömiin ponnistuksiin. Oman kansan turvaamiseksi Suomen kansa on aina ollut valmius antamaan raskaitakin uhrauksia. Eräs haagalainen perhe menetti sodissa kolme poikaa. Kohtalon julmaa leikkiä oli, että neljäs veljeksistä menehtyi sodan jälkeen onnettomuudessa. Näiden kokemusten vuoksi  rauhan kunnioitus ja rauhantahto, joka meille suomalisille on arvokasta ja kallista, on luonnollisesti osa kansallista perinnettämme.

Ja naisten osuus oli mittava. Rintamalla lotat, apusisaret ja sairaanhoitajat, nuoret tytöt elivät sodan keskellä. Miesten ollessa rintamalla naiset hoitivat aisat kotona. Meillä oli vahva ja kestävä kotirintama.

Sain haltuuni vuonna 1998 tehdyn veteraanitutkimuksen aineiston, jossa on runsaasti muistelmakuvauksia vaikeista tilanteista, joita esimiesasemassa olleet nuoret miehet kohtasivat. Eräs tarina on jäänyt elävästi mieleen. Sotajoukko oli puolustamassa saarta, jonne venäläiset tekivät hyökkäyksen ylivoimaisella joukolla. Nuori luutnantti sai tehtäväkseen vastahyökkäyksen, jolla rantatutunut vihollinen olisi sidottu taisteluihin, jotta muu porukka olisi ehtinyt tehdä hallitun irtautumisen ja ryhmittymisen uusiin asemiin.

Vihollinen oli ylivoimainen ja tilanne vaikutti huolestuttavalta. Edessä olivat raskaat taistelut, joiden lopputulos oli vähintäänkin epävarma. Sotamiehet pelkäsivät ja he halusivat tietää kuinka heille uusi ja entuudestaan tuntematon joukon johtaja suhtautui tilanteeseen.

– Pelottaako teitä herra luutnantti? miehet kysyivät.

Luutnantti mietti hetken kunnes vastasi:
– Kyllä pelottaa, mutta ajetaan tuo ryssä ensin pois.

Tämä on mielestäni velvollisuudentuntoa ja sen sisältä kumpuaa syvää yhteisöllisyyttä. Meillä on tehtävä, jolla on tarkoitus. Ja tehtävän tarkoitus on sisäistetty ja se on kytköksissä syviin oikeus- ja moraalikäsityksiimme, näkemyksiin siitä mikä on oikein ja väärin, hyvää tai pahaa.

Tarkastellaan hetki, millaisia ulottuvuuksia nuoren luutnantin vastaus sisältää? Sotilasjoukko puntaroi, hyväksyykö se tuntemattoman luutnantin johtajakseen vaikeassa tilanteessa. Miehet etsivät henkistä tukea ja turvaa, esimiehet ja upseerit olivat se voima joka piti sotajoukkoja yhdessä. Pelottomuus ja rohkeus olivat ja ovat edelleenkin oikeudenmukaisuuden ohella hyväksi koetun sotilasjohtajan tunnusmerkkejä. Mutta luutnantin vastaus on rohkean suoraselkäinen ja osoittaa vankkumatonta päättäväisyyttä. Hän sanoo että minäkin pelkään, sillä sodassa pelätään. Mutta pelko ei saa estää meitä toteuttamasta meille annettua tehtävää. Sillä se tehtävä ei ole vain käsketty vastahyökkäys, vaan siihen liittyy vahva velvollisuudentunto, yhteenkuuluvuus ja yhteishenki jonka kestävyydestä jokainen yksilö on vastuussa. Partiosta, ryhmästä ja joukkueesta aina rykmenttiin, divisioonaan ja rintamaan yhteenkuuluvuuden tunne ja kokemus yhteisestä kohtalosta lujittui vahvaksi maanpuolustustahdoksi, joka piti tämän maan pystyssä. Sekä luutnantti että hänen miehensä tiesivät, että kun velvollisuudentunto ja yhteisöllisyys katoavat, jäljelle jää vain tappion siemenet. Kun Suomi kaatuu, sortuu myös Eurooppa.

Muistelemissa kuvatun luutnantin velvollisuudentunto rakentui käsitykseen yhteisöstä ja isänmaasta. Emmehän me puolusta mitä tahansa tomua tai hiekkaa, maata fyysisenä objektina tai tilana, pinta-alaa, vaan isänmaatamme. Emme puolusta ainoastaan maankamaraa, jolla esi-isämme ja heidän isänsä ovat asuneet ja eläneet. Meillä on tunneside sitä perinnettä ja kulttuuriperintöä kohtaan, jonka piiriin meidät on kasvatettu. Yhteenkuuluvuutta lisää yhteishenki: tietoisuus yhteisestä kohtalosta. Ja kolmas peruskivi on käsitys oikeasta ja väärästä. Oikea symboloi jatkuvuutta ja perinnettä, se heijastaa arvoja, jotka on koettu hyviksi ja kannattamisen arvoisiksi.

Maanpuolustus on meille suomalaisille ollut aina kohtalonkysymys. Koska maantieteellinen sijaintimme on aina ollut suurvallan länsimaisella reunalla selkä merta vasten, on maanpuolustuksemme ollut taistelua olemassaolosta. Eristettynä muusta Euroopasta, vain kapean maakaistaleen yhdistäessä meitä Ruotsiin ja Norjaan, olemme aina saaneet luottaa vain itseemme. Mutta niin kauan kun on kiväärimies Anders Mattiloita ja saarella vastahyökkäyksiä tekeviä pelokkaita luutnantteja, niin kauan me pärjäämme. Niin kauan kun on maanpuolustustahtoa ja yhteishenkeä, niin kauan me pärjäämme. Ne miehet ja naiset, joita me tänään juhlimme, ovat näyttäneet meille esimerkin siitä, kuinka täytämme meihin kohdistuvat odotukset ja velvollisuudet myös vaikeina aikoina.