Veteraanipäivänä 27. 04. 2016

kirkossa

Veteraanipäivän puhe Huopalahden kirkolla 27.4.2016

Arvoisat veteraanit, hyvä kirkkoväki

Nostin aamulla siniristilipun salkoon ja mietin millaisissa tunnelmissa halusin liputtaa. Tänään on kansallinen veteraanipäivä, joka on sotaveteraanien kunniaksi juhlittava liputuspäivä. Lippua nostaessani mieleeni tuli, että tänään liputan isoisälleni, talvi- ja jatkosodan veteraanille. Hänelle veteraanius oli kunnia-asia, jäljellejäänyt muisto niiltä ajoilta, kun hän oli puolustamassa kotimaataan rintamalla. Samalla oivalsin, että en tänään nostanut lippua salkoon kunnioittaakseni pelkästään isoisäni rintamavuosille, vaan jollekin paljon suuremmalle. Nostin lipun salkoon isoisäni muistoksi ja kunniaksi, sillä hän oli minulle elävä esimerkki sotilaasta, veteraanista ja suomalaisesta miehestä.

Isänmaallisuutta on vaikea pukea sanoiksi tai opettaa. isänmaa on sekä konkreettinen että abstrakti käsite. Oman alkuperänsä löytäminen ja sitoutuminen maantieteelliseen maahan tuo isänmaallisuuteen mystisiä ulottuvuuksia. Isänmaa kuvastuu kouriintuntuvissa asioissa, se on kansallismaisemaamme ja sen luomaa jylhän topeliaanista tunnelmaa. Isänmaa on valtiomme rajat ja sen asujamisto. Ennen kaikkea käsite isänmaa on tunteita. Se on velvollisuutta ja valmiutta toimia epäitsekkäästi oman kansan puolesta. Isänmaa on kunnioitusta ja rakkautta esi-isiemme työtä ja perinteitä kohtaan.

Käsitettä isänmaa on helpompi hahmottaa toiminnan kautta: isänmaallisuus on toimintaa yhteisön hyväksi. Isänmaa on konkretisoitunut käsitys hyvästä ja väärästä, samalla se on eettinen toimintaohje ja elämänsisältö. Kansallishengen pohjavire koostuu kokemuksesta. Kansallistunne on tunne yhteisistä historiallisista kokemuksista ja samalla ylpeyttä oman kansan historiasta ja saavutuksista. Kansallistunne antaa meille kokemuksen siitä, että me olemme osa kansaa, jolla maailmanhistoriassa on oma paikkansa.

Kansan yhdeksi muovautunut kansallistunto tuntuu menneisyyden tekojen valossa venyvän lähes äärettömiin ponnistuksiin. Oman kansan turvaamiseksi Suomen kansa on aina ollut valmius antamaan raskaitakin uhrauksia. Eräs haagalainen perhe menetti sodissa kolme poikaa. Kohtalon julmaa leikkiä oli, että neljäs veljeksistä menehtyi sodan jälkeen onnettomuudessa. Näiden kokemusten vuoksi  rauhan kunnioitus ja rauhantahto, joka meille suomalisille on arvokasta ja kallista, on luonnollisesti osa kansallista perinnettämme.

Ja naisten osuus oli mittava. Rintamalla lotat, apusisaret ja sairaanhoitajat, nuoret tytöt elivät sodan keskellä. Miesten ollessa rintamalla naiset hoitivat aisat kotona. Meillä oli vahva ja kestävä kotirintama.

Sain haltuuni vuonna 1998 tehdyn veteraanitutkimuksen aineiston, jossa on runsaasti muistelmakuvauksia vaikeista tilanteista, joita esimiesasemassa olleet nuoret miehet kohtasivat. Eräs tarina on jäänyt elävästi mieleen. Sotajoukko oli puolustamassa saarta, jonne venäläiset tekivät hyökkäyksen ylivoimaisella joukolla. Nuori luutnantti sai tehtäväkseen vastahyökkäyksen, jolla rantatutunut vihollinen olisi sidottu taisteluihin, jotta muu porukka olisi ehtinyt tehdä hallitun irtautumisen ja ryhmittymisen uusiin asemiin.

Vihollinen oli ylivoimainen ja tilanne vaikutti huolestuttavalta. Edessä olivat raskaat taistelut, joiden lopputulos oli vähintäänkin epävarma. Sotamiehet pelkäsivät ja he halusivat tietää kuinka heille uusi ja entuudestaan tuntematon joukon johtaja suhtautui tilanteeseen.

– Pelottaako teitä herra luutnantti? miehet kysyivät.

Luutnantti mietti hetken kunnes vastasi:
– Kyllä pelottaa, mutta ajetaan tuo ryssä ensin pois.

Tämä on mielestäni velvollisuudentuntoa ja sen sisältä kumpuaa syvää yhteisöllisyyttä. Meillä on tehtävä, jolla on tarkoitus. Ja tehtävän tarkoitus on sisäistetty ja se on kytköksissä syviin oikeus- ja moraalikäsityksiimme, näkemyksiin siitä mikä on oikein ja väärin, hyvää tai pahaa.

Tarkastellaan hetki, millaisia ulottuvuuksia nuoren luutnantin vastaus sisältää? Sotilasjoukko puntaroi, hyväksyykö se tuntemattoman luutnantin johtajakseen vaikeassa tilanteessa. Miehet etsivät henkistä tukea ja turvaa, esimiehet ja upseerit olivat se voima joka piti sotajoukkoja yhdessä. Pelottomuus ja rohkeus olivat ja ovat edelleenkin oikeudenmukaisuuden ohella hyväksi koetun sotilasjohtajan tunnusmerkkejä. Mutta luutnantin vastaus on rohkean suoraselkäinen ja osoittaa vankkumatonta päättäväisyyttä. Hän sanoo että minäkin pelkään, sillä sodassa pelätään. Mutta pelko ei saa estää meitä toteuttamasta meille annettua tehtävää. Sillä se tehtävä ei ole vain käsketty vastahyökkäys, vaan siihen liittyy vahva velvollisuudentunto, yhteenkuuluvuus ja yhteishenki jonka kestävyydestä jokainen yksilö on vastuussa. Partiosta, ryhmästä ja joukkueesta aina rykmenttiin, divisioonaan ja rintamaan yhteenkuuluvuuden tunne ja kokemus yhteisestä kohtalosta lujittui vahvaksi maanpuolustustahdoksi, joka piti tämän maan pystyssä. Sekä luutnantti että hänen miehensä tiesivät, että kun velvollisuudentunto ja yhteisöllisyys katoavat, jäljelle jää vain tappion siemenet. Kun Suomi kaatuu, sortuu myös Eurooppa.

Muistelemissa kuvatun luutnantin velvollisuudentunto rakentui käsitykseen yhteisöstä ja isänmaasta. Emmehän me puolusta mitä tahansa tomua tai hiekkaa, maata fyysisenä objektina tai tilana, pinta-alaa, vaan isänmaatamme. Emme puolusta ainoastaan maankamaraa, jolla esi-isämme ja heidän isänsä ovat asuneet ja eläneet. Meillä on tunneside sitä perinnettä ja kulttuuriperintöä kohtaan, jonka piiriin meidät on kasvatettu. Yhteenkuuluvuutta lisää yhteishenki: tietoisuus yhteisestä kohtalosta. Ja kolmas peruskivi on käsitys oikeasta ja väärästä. Oikea symboloi jatkuvuutta ja perinnettä, se heijastaa arvoja, jotka on koettu hyviksi ja kannattamisen arvoisiksi.

Maanpuolustus on meille suomalaisille ollut aina kohtalonkysymys. Koska maantieteellinen sijaintimme on aina ollut suurvallan länsimaisella reunalla selkä merta vasten, on maanpuolustuksemme ollut taistelua olemassaolosta. Eristettynä muusta Euroopasta, vain kapean maakaistaleen yhdistäessä meitä Ruotsiin ja Norjaan, olemme aina saaneet luottaa vain itseemme. Mutta niin kauan kun on kiväärimies Anders Mattiloita ja saarella vastahyökkäyksiä tekeviä pelokkaita luutnantteja, niin kauan me pärjäämme. Niin kauan kun on maanpuolustustahtoa ja yhteishenkeä, niin kauan me pärjäämme. Ne miehet ja naiset, joita me tänään juhlimme, ovat näyttäneet meille esimerkin siitä, kuinka täytämme meihin kohdistuvat odotukset ja velvollisuudet myös vaikeina aikoina.