Helsingin kasvupöhö

Suurta, komeaa, korkeaa – ja tupaten täynnä. Siinä monen visio tulevaisuuden Helsingiksi. Omakotitalossa Pakilassa asunut ystäväni kutsui tätä leikillisesti ”pakonomaiseksi tarpeeksi asua päällekkäin”. Urbanisaation voittokulkua ovat ajamassa erityisesti miltei kaikki puolueet, myöskin Vihreät. Milloin halutaan ratkoa asuntopulaa rakentamalla koko kaupunki yhdeksi suureksi Helsingin keskustaksi, milloin halutaan lisätä kilpailukykyä. Tiivimpi tungos ja kärjistyneet sosiaaliset ristiriidat on taasen monen vastustajan mielessä.

Kasvun lähteet

Kun Helsingissä rakennetaan, työmiehet tarvitsevat asuntoja. Parhaiten vuokralle menevät pienet asunnot. Samaiset pienet kämpät, varsinkin ydinkeskustassa, käyvät myös parhaiten kaupaksi. Mutta –  kaupunkia ei voi pelkkien yksiöiden varaan rakentaa, vaikka grynderit miten sitä haluaisivat.

Helsinki kasvaa siis siksi että rakennusyhtiöt tarvitsevat asiakkaita ja työntekijöitä. Helsingissä rakennetaan siksi että täällä rakennetaan.

Helsingissä vieraskielisen väestön määrä on nyt noin 89 000 henkilöä  eli 14 prosenttia helsinkiläisistä. Suurimmat kieliryhmät ovat venäjänkieliset (n. 18 000 henkeä), vironkieliset (n. 12 000 henkeä) ja somalinkieliset (n. 9 000). Viime vuonne Ulkomaalaisvirasto käsitteli 66558 maahanmuuttajien hakemusta, joten tulijoita riittää. Maahanmuuttajat tulevat Helsinkiin mielellään, sillä asuminen on ilmaista tai ainakin vahvasti tuettua ja täällä on entuudestaan jo paljon muitakin maahanmuuttajia. Vuonna 2014 Helsingissä oli 15–64-vuotiaita maahanmuuttajia noin 63 000, joista 48,6 % oli työllisiä ja noin 17 % työttömiä. Kantaväestön vastaavat luvut olivat 70,8 ja 7,6. Maahanmuuttajien työllisyystilanne on merkittävästi heikompi.

Helsinki kasvaa siis siksi, että tänne tullaan ulkomailta.

Mammuttitaudin perustelut

Helsingin kasvupöhölle ei löydy tarvetta, ei selityksiä, ei suuntaa eikä suunnitelmaa. On vain kasvu ja himo saada suurempaa, tiivimpää ja ankeampaa. Katsotaan muutamia esitettyjä perusteita. ”On ajateltava kaupungin elinvoimaisuutta”, kuulostaa hyvältä. Mutta enpä perustelu ”kohtuuhintainen asuminen on olennaista kilpailukyvyn kannalta”?

Myöskään Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Kivekäs ei anna perusteluja, mutta tekee selväksi kuka kasvun maksaa: veromaksaja tietenkin: ”Jokainen uusi asukas tarkoittaa tarvetta tuhansien eurojen investoinneille, ja jokainen uusi kaupunkilainen tarkoittaa tuhansia eurojen tarvetta palveluissa. Helsingillä on tähän vielä varaa. Veroprosenttimme on mannersuomen kolmanneksi alhaisin, ja kaupungilla on myös runsaasti omaisuutta.”

Kasvu ruokkii kuluja – ei hyvinvointia

Helsingin kasvua on perusteltu sillä, että kasvu luo kilpailukykyä (mitä sitten lieneekin), lisää innovaatioita firmoissa ja kasvattaa yrittäjyyttä. Sanalla sanoen peruste on, että kasvu lisää työpaikkoja.

Tilastokeskuksen mukaan maassamme toimii likimain 360 000 yritystä, jotka työllistivät yhteensä 1,4 miljoonaa henkilöä. Uudellemaalle on keskittynyt lähes kolmannes koko maan toimipaikoista ja yritysten liikevaihdosta Uudellamaalla tuotetaan lähes puolet. Helsingin väestönkasvu ja sitä tukeva liiallinen rakentaminen perustuu myös sille, että maakuntien yritystoiminnan hiipuessa Helsinkiin muutetaan, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa

Jukka Heikkisen korrelaatioanalyysien mukaan Tilastokeskuksen väestörakenteen, työssäkäynnin ja asumisen tilastojen suhteesta ilmenee, että suuremman väestöntiheyden alueilla työllisyys ja taloudellinen huoltosuhde ovat viimeisen 25 viime vuoden aikana heikentyneet selvästi voimakkaimmin.

Ja työpaikat? Katsokaa alla olevaa kuvaa. Värähtikö mittari johonkin suuntaan? IT-ala? Luova ala? Teollisuus? Vaikka Helsinki kasvaa Forssan kokoisen kaupungin verran vuodessa, työpaikkojen määrä on pysynyt vakiona.

Työpaikat (alueella työssäkäyvät) toimialan (TOL 2002, 2-3-nro) mukaan 31.12.

Miksi siis puhun Helsingin mammuttitaudista tai kasvupöhöstä? Helsingin kasvu perustuu ryöstösodankäynnin kaltaiseen logiikkaan. Rakennusfirmojen jatkuva tarve saada bisnestä, sekä rakentamista että asuntojen myyntiä, pyörittää Helsingin elinkeino- ja asutuspolitiikkaa.

Mielestäni  Helsinki voisi kansainvälisestikin olla omalaatuinen omalla viehättävällä, helsinkiläisellä tavallaan. Tornitalot eivätkä arkkitehtien höppelöpöppelöt eivät kuulu helsinkiläiseen kaupunkikuvaan. Kutsun tätä ankeuttamiseksi, liiallisen rakentamisen lopputuloksena on vain entistä epäviihtyisämpi ja turvattomampi kaupunki. Ei ole vastuullista taloudenpitoa, että kokoamme mammuttitaudin maksu- ja veropottia lapsillemme.

Näin meillä

Arkipäivät ovat täynnä miellyttäviä pikku asioita. Yksi ilahduttavimmista on jokapäiväinen toisista ihmisistä välittäminen. Joka kerta kun sellainen osuu omalle kohdalle, se lämmittää sydäntä. Laitan oheen linkin Haagalainen-lehdessä olleeseen kolumniini, jossa kerron kuinka perusarvot, kaupunkilaisuus ja alueellinen identiteetti voivat kohdata hienolla tavalla. (Kuvaa klikkaamalla saat tekstin suuremmaksi.)

Länsi-Helsingin terveyspalvelut

Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät palvelut ovat kovassa myllerryksessä. Kovasti puhuttu soteuudistus tuo kaupunkilaisille hieman vaihtoehtoja, kun terveys- ja hoitopalveluita ei enää tarvitse ostaa kaupungin luukulta. Terveyskeskuksen sijaan asiakas voi valita, mistä hän haluaa lääkärin tai sairaanhoitajan hoitoa. Helsingin kaupungin osalta tämä on tarkoittanut, että kaupunkikin on joutunut uudistamaan terveydenhuollon peruspalvelujaan.

Helsingillä on tavoitteena keskittää terveyspalveluja harvoihin suuryksiköihin. Paikalliset palvelut kaikkoavat, matkat pitenevät ja laatu kärsii. Oheisessa kuvassa on esitetty Helsingin kaupungin suunnitelmia.

Moni työssäkäyvä kykenee hyödyntämään työnantaja tarjoaman terveyshuollon, jolloin kysymys palveluiden läheisyydestä ei ole oleellinen. Mutta entä senioriväestömme, jos omat voimat ovat vähäiset ja kulkeminen huonoa, eivätkä sukulaiset ehdi avustamaan? Entä ne jotka ovat julkisen liikenteen varassa – miten busseissa ja junassa pärjää lastenvaunujen kanssa?

Palvelujen tulisi pysyä lähellä kotia. Hyvän kaupunginosan merkki omasta mielestäni on, että sieltä löytyvät vähintäänkin terveyspalvelut, kirjasto, hyvälaatuisia ruokakauppoja ja päiväkodit ja koulut alueen lapsille.

Kauppa on meiltä Länsi-Helsingissä jo karannut Kaareen ja Selloon, koulujen oppilaat on hajautettu pitkin ja poikin, palveluja saa kohta oikein metsästää. Länsi-Helsingissä nousevat esiin haasteet liikkumisen kannalta, sekä lisäksi meillä korostuu entisestäänkin tarve säilyttää edelleenkin palvelut sekä kauppa ja liike-elämä alueella.

Johtopäätös on synkkä: kun Helsingin väestä ikääntyy, pahimmillaan siltä viedään lähipalvelut asukkaiden ulottumattomiin. Nostan yhtälöön vielä yhden muuttujan. Kun pakotettuna linjauksena on ollut, että Helsingin liikennettä kuristetaan, omien autojen käyttöä estetään ja kulkeminen entisestään vaikeutuu, kuinka päästään lääkäriin tai terveydenhoitajalle? Ketä Helsingin kaupunkirakenteen muutos, sekä siihen liittyvä julkisten palveluiden suuryksiköityminen eniten teemana koskettaa? Kaupunkilaisia tietysti, mutta onko heiltä kysytty millaisen kaupungin ja millaiset terveyspalvelut he haluaisivat? Minun mielestäni ei.

Tarjolla on pelkkää konsulttipuhetta. Ihmisten hyvinvointi ja terveys on väännetty palvelumuotoiluksi ja ydinprosesseiksi. Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto esittelee terveyspalvelujen uudistuksen muun muassa seuraavaa: ”Toimivat ydinprosessit alkavat asiakastarpeesta ja tuottavat hyvinvointia ja terveyttä. Johtaminen, hallinto- ja tukipalvelut luovat edellytyksiä ydinprosessien toimivuudelle. Ydinprosessit kiteyttävät toiminnan muutoksen.

Mihin unohtui asiakas? Potilas? Kaupunkilainen?

Autoilija maksaa – aina

 

 

 

Helsingin liikennesuunnittelu perustuu Vihreään unelmaan: ruosteisella Jopolla voi polkea Bongipuiston läpi ”ruohon”juurikauppaan hakemaan yrttiteetä. Puistomaisille kävelykaduilla morjestellaan tuttuja, soitellaan gongoja ja järjestellään vaihtoehtoisia katufestivaaleja. Kaduilla kävellään hippiliikkeen muistoa kunnioittaen paljain jaloin, kuin Paul McCartney Abbey Roadilla muinoin. Autot ovat muisto jostain teollisen historian hämärästä, ja jos jotain liikennettä vielä sallitaankin, moottorien tehot on supistettu sähköhammasharjan ja ompelukoneen tasolle.  Helsingissä vallitsee ikuisen Woodstockin ihana autereisuus.

Yksityisautoilija – henkilö joka haluaa liikkua vapaasti – on tällaisen SDP-Vihreät ideologian pahin vihollinen. Oma valinta autoilun suhteen ei ole sallittua, vaan kaikkien pitää alistua kurjistuviin liikenneoloihin, byrokratiajohtoiseen suunnitteluun ja jatkuvaan kulkemisen ja kuljetusten huonontamiseen. Helsingissä on tarkoituksellisesti heikennetty liikenteen toimivuutta käänteisellä taktiikalla: Vihreät uskovat että kurjistamalla yksityisautoilijoiden oloja nämä lopulta antavat periksi ja siirtyvät kulkemaan joukkoliikenteellä. Näin se ei ole. Joukkoliikenne, mikäli se toimii, on joskus sopiva ratkaisu. Ainoa ratkaisu se ei voi eikä saakaan olla. Myös oman auton käyttö tulee turvata ja yksityisautoilu pitää ottaa huomioon jo liikenteen suunnittelussa, kun tehdään isoja linjauksia kymmenien vuosien päähän. Elintason noustessa myös autojen lukumäärä nousee.

Yksi asia mihin autoilija kelpaa on maksumiehen rooli. Autovero, ajoneuvovero, bensavero, dieselvero (oikeammin byrokraattikielellä ”käyttövoimavero”), jopa esitetty moottoripyörien ajoneuvovero ovat esimerkkejä siitä, missä kohtaa minunkin kukkarollani käydään kun halutaan rahoittaa keskusjohtoista Vihreää unelmaa. Eikä tässä vielä kaikki: tiemaksut ja tietullit ovat kovasti tulossa, vaikka alkuvuodesta keskustapuolueen Bernerin esitykset saatiinkin kumottua. Valtion tulot tieliikenteestä olivat vuonna 2015 noin 8 miljardia euroa.  Ja lisää pitäisi rohmuta. Vuonna 2014 Helsingissä kadunvarsipysäköinnin hinta kolminkertaistettiin ja vapaat paikat muutettiin maksullisiksi!

Helsingissä on homma lipsahtamassa käsistä. Vuonna 2015 kaupunginhallitus päätti että oman auton käyttö on suunnittelijoiden listan vähiten tärkeä kohta. Mutta maksumiehiksi ja -naisiksi me kelpaamme.