Autoilija maksaa – aina

 

 

 

Helsingin liikennesuunnittelu perustuu Vihreään unelmaan: ruosteisella Jopolla voi polkea Bongipuiston läpi ”ruohon”juurikauppaan hakemaan yrttiteetä. Puistomaisille kävelykaduilla morjestellaan tuttuja, soitellaan gongoja ja järjestellään vaihtoehtoisia katufestivaaleja. Kaduilla kävellään hippiliikkeen muistoa kunnioittaen paljain jaloin, kuin Paul McCartney Abbey Roadilla muinoin. Autot ovat muisto jostain teollisen historian hämärästä, ja jos jotain liikennettä vielä sallitaankin, moottorien tehot on supistettu sähköhammasharjan ja ompelukoneen tasolle.  Helsingissä vallitsee ikuisen Woodstockin ihana autereisuus.

Yksityisautoilija – henkilö joka haluaa liikkua vapaasti – on tällaisen SDP-Vihreät ideologian pahin vihollinen. Oma valinta autoilun suhteen ei ole sallittua, vaan kaikkien pitää alistua kurjistuviin liikenneoloihin, byrokratiajohtoiseen suunnitteluun ja jatkuvaan kulkemisen ja kuljetusten huonontamiseen. Helsingissä on tarkoituksellisesti heikennetty liikenteen toimivuutta käänteisellä taktiikalla: Vihreät uskovat että kurjistamalla yksityisautoilijoiden oloja nämä lopulta antavat periksi ja siirtyvät kulkemaan joukkoliikenteellä. Näin se ei ole. Joukkoliikenne, mikäli se toimii, on joskus sopiva ratkaisu. Ainoa ratkaisu se ei voi eikä saakaan olla. Myös oman auton käyttö tulee turvata ja yksityisautoilu pitää ottaa huomioon jo liikenteen suunnittelussa, kun tehdään isoja linjauksia kymmenien vuosien päähän. Elintason noustessa myös autojen lukumäärä nousee.

Yksi asia mihin autoilija kelpaa on maksumiehen rooli. Autovero, ajoneuvovero, bensavero, dieselvero (oikeammin byrokraattikielellä ”käyttövoimavero”), jopa esitetty moottoripyörien ajoneuvovero ovat esimerkkejä siitä, missä kohtaa minunkin kukkarollani käydään kun halutaan rahoittaa keskusjohtoista Vihreää unelmaa. Eikä tässä vielä kaikki: tiemaksut ja tietullit ovat kovasti tulossa, vaikka alkuvuodesta keskustapuolueen Bernerin esitykset saatiinkin kumottua. Valtion tulot tieliikenteestä olivat vuonna 2015 noin 8 miljardia euroa.  Ja lisää pitäisi rohmuta. Vuonna 2014 Helsingissä kadunvarsipysäköinnin hinta kolminkertaistettiin ja vapaat paikat muutettiin maksullisiksi!

Helsingissä on homma lipsahtamassa käsistä. Vuonna 2015 kaupunginhallitus päätti että oman auton käyttö on suunnittelijoiden listan vähiten tärkeä kohta. Mutta maksumiehiksi ja -naisiksi me kelpaamme.

 

Haagan sankarihaudoilla 6.12.2016

img_5855

Kauppatieteen tohtori Jukka I. Mattilan itsenäisyyspäivän puhe Haagan sankarihaudoilla 6. päivänä joulukuuta 2016

Hyvät ystävät,

Itsenäisyytemme perinteisiin kuuluu käynti sankarihaudoilla. Juhlallinen vierailu vainajien viimeisellä leposijalla kertoo perinteestä, vainajien kunnioituksesta ja itsenäisyytemme arvostamisesta. Pieni hetki ja kunnianosoitus 6. joulukuuta on luonteeltaan yhtä paljon suuri ja juhlava, kuin se on pieni ja intiimi. suureksi sankarihaudoilla käynnin tekee sen symbolinen arvo: se on kunnianteko suomalaiselle sisulle, kestävyydelle ja yhteishengelle – koko Suomelle. Intiimiksi juhlapäivän tekee tosiasia, että ympärillämme näkyvissä sankarihaudoissa, kaikissa kalmistoissa kautta maan, lepäävät jonkun isä, setä, eno, isoisä tai äiti, täti tai isoäiti. Vainajat ovat manalle menneitä sukulaisia tai ystäviä. Täällä Haagan sankarihautausmaalla heitä on yhteensä 44.

Tänne haudatut 44 vainajaa olivat osa kenttäarmeijaa, osa koko Suomen kansan puolustusta väkivaltaa, vihaa ja sortoa vastaan. Me kestimme, me voitimme. Ja sodan jälkeen koitti rauha, jälleenrakennus, uudet ajata. Kun sota jäi muistoksi, jäljelle jäi aatteellinen perinteen silta: kiitollisuutemme esipolville siitä työstä mitä he meille, Suomelle ja suomalaisuudelle ovat antaneet. Kaikkensa ja kalleimpansa, oman henkensä.

Karl August Wrede, haagalainen merkkimies ja saarnaaja – jonka kotitalo oli tämän hautausmaan vierellä – seurasi tiiviisti talvisodan aikana nuorten pappien ja heidän huollettavinaan olevien sotamiesten kokemuksia. Joulukuussa 1939 Wrede kirjoitti seuraavaa:

”Jumala armossaan varjelkoon rakasta maatamme ja kansaamme. herra elää, ja Hänellä on valta varjella meitä, kuten Hänen oli valta tehdä Suomi itsenäiseksi. Jos uskomme, niin kestämme.”

Itsenäisyyden muistomerkkejä on Haagassa muuallakin. Pohjois-Haagassa on punaisten veljeshauta ja Korppaantiellä saksalaisten sotilaiden muistopaasi. Ne omalla tavallaan ovat saman maailman kaksi eri majakkaa, muistuttamassa meitä siitä, että repivä riita ja sota on mielle suomalaisillekin ollut koettelemuksena useamman kerran itsenäisyytemme aikana. Historian kerrostumat kertovat paikkakunnallamme, että Suomi voi säilyä ja kestää maailman myrskyissä. Suomi kestää mikäli kansan moraaliset ja eettiset periaatteet kestävät, mikäli me laitamme syrjään vihanpidon ja vainon, ja turvaudumme oikeamielisyyteen ja anteeksiantoon,ja jos me olemme uskossamme ja isänmaanrakkaudessamme vahvoja. Tämän päivän maailmassa, jossa maailmanpolitiikka on sapelinkalistelua ja sosiaalinen media täyttyy vihasta ja provokaatiosta, on hyvä muistaa että vain eettisesti oikein päätöksin voimme elää hyvää elämää, nauttia suomalaisesta itsenäisyydestä sellaisena kuin sukupolvien työ sen meille tarkoitti.

Keväällä 1940, rauhantulon jälkeen Karl August Wrede oli tyrmistynyt Suomelle asetetuista kovista rauhanehdoista. Maaliskuussa hän kirjoitti, että periksi ei anneta ja että kaikella oli tarkoituksensa.

”Ehkä olisimme tulleet liian ylpeiksi, jos ehdot olisivat olleet edullisemmat. Miksi? Miksi? Jumala tahtoo pitää meidät nöyrinä, niin että se herätys minkä Hän on antanut, ei häviä vaan jää hyödyttämään koko kansaa! Kunpa saisimme armoa rakentaa sen, mikä on tuhottu ja säilyttää yksimielisyytemme kansana!”

Nämä Karl August Wreden sanat olivat painokkaat talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940. Hämmästyttävää kyllä, niillä on painoarvoa tänäänkin, vuonna 2016, joulukuun kuudentena. Me kestämme tulevaisuudenkin koitokset, jos olemme yhtenäisiä.

Asedirektiivin tilanne syyskuussa 2016

Käsittelimme Vapaaehtoisen maanpuolustuksen neuvottelukunnan kokouksessa  9.9.2016 Asedirektiivin tilannetta heinäkuun lopussa. Tällä hetkellä Euroopan neuvosto on hyväksynyt oman neuvottelumandaattinsa 9. kesäkuuta ja Euroopan parlamentin sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan (IMCO) valiokunta linjasi oman kantansa 13. heinäkuuta.

Komission alkuperäinen esityksen mukaan useat metsästäjien ja ammuntaa harrastavien laillisesti käyttämistä aseet olisi siirretty kategoriaan A, johon kuuluvat aseet on kiellettyjä siviilikäytössä.  Sisämarkkinavaliokunnan mukaan kiellettyjen aseiden kategoriaan sen sijaan tulisi kuulua ainoastaan aseet, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. Tähän luokkaan kuuluisivat esimerkiksi puoliautomaattiaseet, joissa voidaan käyttää yli 21 patruunan lippaita, jotka ovat joko osa asetta tai lisätty niihin.

Euroopan parlamentti esittää, että EU-maat voivat sallia poikkeuksia harrastajille, mikäli he kuuluvat kilpailuihin osallistuvaan ampumaseuraan.

Sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet, että direktiiviä ei sovellettaisi kansallisen lainsäädännön mukaisesti puolustusvoimien, poliisin tai muiden viranomaisten aseiden hankintaan tai hallussapitoon. Kansallisiin puolustusvoimiin katsotaan kuuluvan muun muassa kansallisen puolustusjärjestelmän puitteissa toimivat reserviläiset ja vapaaehtoiset puolustusjärjestöt.

Parlamentin sisämarkkinavaliokunnan jäsenet ovat esittäneet myös, että direktiiviä ei sovellettaisi tiettyjen ehtojen täyttyessä museoihin eikä asekeräilijöihin.

IMCO:n hyväksymää tekstiä on kuvattu Puolustusministeriön papereissa ”olevan suhteellisen hyvä Suomen kannalta”.

Vielä saattaa keskustelua nousta lääkärintarkastusten osalta.

Viron uusi itsenäisyys 1991

Tänä vuonna on vietetty Viron uudelleenitsenäistymisen 25-vuotisjuhlia. Pitkän ja vaiheikkaan laulavan vallankumouksen jälkeen Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Olen iloinen siitä, että johtavien poliitikkojen joukossa on Viron ystäviä on nykyään niin paljon, että päät kolkkaa yhteen. Kuuntelin eräänä päivänä radiosta Esko Ahon vakuuttelua miten hän oli Viron ystävistä se miltei ensimmäinen, ja eikö siellä kärkikaartissa olleetkin Paavo Väyrynen ja lähestulkoon kaikki.

Suomen ja Viron vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen ensimmäisiä kontakteja solmittiin piiritasolla melko pian Viron itsenäistymisen jälkeen. Ensimmäisinä innokkaina Viroon tutustujina olivat Helsingin Reservin Aliupseerit, jotka solmivat suhteita silloin Suomessa melko tuntemattomaan Viron suojeluskuntaan, Kaitseliittoon. Ensimmäisten kontaktien takaa löytyy aktiivista etsimistä ja myös sattumien johdatusta. Olin itse mukana saattamassa näitä suhteita alkuun ja vahvasti myötävaikuttamassa suomalais-virolaisten maanpuolustusyhteistyön syntymiseen.

Olin asunut Tallinnassa syksystä 1991 lähtien, ja sinä aikana tutustunut moniin virolaisiin maanpuolustajiin ja isänmaanystäviin. Koska itse toimin itse Suomessa aktiivisesti vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä, olin luonnollisesti kiinnostunut Kaitseliitosta. Tuttavieni kautta otin yhteyttä Kaitseliittoon ja kävin lukuisissa heidän tapahtumissaan. Kaitseliit vaikutti pätevältä järjestöltä. Kontaktieni kautta sain järjestettyä että Helsingin reservin aliupseeripiiri HRAUP kutsui Kaitseliiton Tallinnan Malevan edustajat Helsinkiin seuraamaan lippujuhlaamme 4.6.1992. Vastavuoroisesti HRAUP:n edustajat kutsuttiin seuraamaan Viron itsenäisyyspäivän paraatia 24.2.1993. Olin mukana myös tuossa delegaatiossa ja lisäkseni matkaan lähtivät Suomen-vierailua isännöineet Markus Anaja, Kari Talikka, Jukka Pietiläinen ja Erkki Andersson. Suomessa käynyt komentaja Kasepõld oli siirretty Tallinnan komendantiksi ja täten vieraat otti vastaan uusi komentaja kapteeni Johannes Kert. Tallinnassa vieraat saivat tutustua Kaitseliittoon ja sen toimintaan järjestön esikunnassa.

Ensikontaktit suomalaisten ja virolaisten välillä solmittiin aikana, jolloin Viron sisäiset olot ja sen kansainvälispoliittinen asema olivat selkiytymättömät. Monet suomalaiset maanpuolustusjärjestöt eivät halustaan huolimatta uskaltaneet solmia vironkontakteja, koska pelkäsivät ryvettyvänsä ”reaalipolitiikassa”. Me Suomessa elimme tuolloin aikaa, jolloin neuvostovastaisuus oli vielä synneistä suurimpia. Tätä taustaa vasten Reservin Aliupseerien Helsingin piirin johtohenkilöiden lämmin suhtautuminen Viron asiaan saa erityistä syvyyttä. He alun alkaen mielsivät Kaitseliiton varteen otettavaksi yhteistyökumppaniksi, jonka kanssa aukeaisi pitkä ja hedelmällinen yhteistyö vuosikymmenten saatossa. Yhteistyölle on laadittu pitävä perusta, ja ilokseni olen läheltä seuranneena nähnyt, että se on kehittynyt ja saanut uusia muotoja viimeisen 25-vuoden aikana. Kalevanpojan sanoin: ”Ega sugu lahku soosta, võsu ei veere kännusta.”

Näin saivat alkunsa suomalaisten reserviläisjärjestöjen Viro-suhteet 25-vuotta sitten. Samaan aikaan alkoi myös koulutusyhteistyö, mutta se kulki hieman eri uomaa ja ansaitsee siksi oman tarkemman katsauksensa.

Veteraanipäivänä 27. 04. 2016

kirkossa

Veteraanipäivän puhe Huopalahden kirkolla 27.4.2016

Arvoisat veteraanit, hyvä kirkkoväki

Nostin aamulla siniristilipun salkoon ja mietin millaisissa tunnelmissa halusin liputtaa. Tänään on kansallinen veteraanipäivä, joka on sotaveteraanien kunniaksi juhlittava liputuspäivä. Lippua nostaessani mieleeni tuli, että tänään liputan isoisälleni, talvi- ja jatkosodan veteraanille. Hänelle veteraanius oli kunnia-asia, jäljellejäänyt muisto niiltä ajoilta, kun hän oli puolustamassa kotimaataan rintamalla. Samalla oivalsin, että en tänään nostanut lippua salkoon kunnioittaakseni pelkästään isoisäni rintamavuosille, vaan jollekin paljon suuremmalle. Nostin lipun salkoon isoisäni muistoksi ja kunniaksi, sillä hän oli minulle elävä esimerkki sotilaasta, veteraanista ja suomalaisesta miehestä.

Isänmaallisuutta on vaikea pukea sanoiksi tai opettaa. isänmaa on sekä konkreettinen että abstrakti käsite. Oman alkuperänsä löytäminen ja sitoutuminen maantieteelliseen maahan tuo isänmaallisuuteen mystisiä ulottuvuuksia. Isänmaa kuvastuu kouriintuntuvissa asioissa, se on kansallismaisemaamme ja sen luomaa jylhän topeliaanista tunnelmaa. Isänmaa on valtiomme rajat ja sen asujamisto. Ennen kaikkea käsite isänmaa on tunteita. Se on velvollisuutta ja valmiutta toimia epäitsekkäästi oman kansan puolesta. Isänmaa on kunnioitusta ja rakkautta esi-isiemme työtä ja perinteitä kohtaan.

Käsitettä isänmaa on helpompi hahmottaa toiminnan kautta: isänmaallisuus on toimintaa yhteisön hyväksi. Isänmaa on konkretisoitunut käsitys hyvästä ja väärästä, samalla se on eettinen toimintaohje ja elämänsisältö. Kansallishengen pohjavire koostuu kokemuksesta. Kansallistunne on tunne yhteisistä historiallisista kokemuksista ja samalla ylpeyttä oman kansan historiasta ja saavutuksista. Kansallistunne antaa meille kokemuksen siitä, että me olemme osa kansaa, jolla maailmanhistoriassa on oma paikkansa.

Kansan yhdeksi muovautunut kansallistunto tuntuu menneisyyden tekojen valossa venyvän lähes äärettömiin ponnistuksiin. Oman kansan turvaamiseksi Suomen kansa on aina ollut valmius antamaan raskaitakin uhrauksia. Eräs haagalainen perhe menetti sodissa kolme poikaa. Kohtalon julmaa leikkiä oli, että neljäs veljeksistä menehtyi sodan jälkeen onnettomuudessa. Näiden kokemusten vuoksi  rauhan kunnioitus ja rauhantahto, joka meille suomalisille on arvokasta ja kallista, on luonnollisesti osa kansallista perinnettämme.

Ja naisten osuus oli mittava. Rintamalla lotat, apusisaret ja sairaanhoitajat, nuoret tytöt elivät sodan keskellä. Miesten ollessa rintamalla naiset hoitivat aisat kotona. Meillä oli vahva ja kestävä kotirintama.

Sain haltuuni vuonna 1998 tehdyn veteraanitutkimuksen aineiston, jossa on runsaasti muistelmakuvauksia vaikeista tilanteista, joita esimiesasemassa olleet nuoret miehet kohtasivat. Eräs tarina on jäänyt elävästi mieleen. Sotajoukko oli puolustamassa saarta, jonne venäläiset tekivät hyökkäyksen ylivoimaisella joukolla. Nuori luutnantti sai tehtäväkseen vastahyökkäyksen, jolla rantatutunut vihollinen olisi sidottu taisteluihin, jotta muu porukka olisi ehtinyt tehdä hallitun irtautumisen ja ryhmittymisen uusiin asemiin.

Vihollinen oli ylivoimainen ja tilanne vaikutti huolestuttavalta. Edessä olivat raskaat taistelut, joiden lopputulos oli vähintäänkin epävarma. Sotamiehet pelkäsivät ja he halusivat tietää kuinka heille uusi ja entuudestaan tuntematon joukon johtaja suhtautui tilanteeseen.

– Pelottaako teitä herra luutnantti? miehet kysyivät.

Luutnantti mietti hetken kunnes vastasi:
– Kyllä pelottaa, mutta ajetaan tuo ryssä ensin pois.

Tämä on mielestäni velvollisuudentuntoa ja sen sisältä kumpuaa syvää yhteisöllisyyttä. Meillä on tehtävä, jolla on tarkoitus. Ja tehtävän tarkoitus on sisäistetty ja se on kytköksissä syviin oikeus- ja moraalikäsityksiimme, näkemyksiin siitä mikä on oikein ja väärin, hyvää tai pahaa.

Tarkastellaan hetki, millaisia ulottuvuuksia nuoren luutnantin vastaus sisältää? Sotilasjoukko puntaroi, hyväksyykö se tuntemattoman luutnantin johtajakseen vaikeassa tilanteessa. Miehet etsivät henkistä tukea ja turvaa, esimiehet ja upseerit olivat se voima joka piti sotajoukkoja yhdessä. Pelottomuus ja rohkeus olivat ja ovat edelleenkin oikeudenmukaisuuden ohella hyväksi koetun sotilasjohtajan tunnusmerkkejä. Mutta luutnantin vastaus on rohkean suoraselkäinen ja osoittaa vankkumatonta päättäväisyyttä. Hän sanoo että minäkin pelkään, sillä sodassa pelätään. Mutta pelko ei saa estää meitä toteuttamasta meille annettua tehtävää. Sillä se tehtävä ei ole vain käsketty vastahyökkäys, vaan siihen liittyy vahva velvollisuudentunto, yhteenkuuluvuus ja yhteishenki jonka kestävyydestä jokainen yksilö on vastuussa. Partiosta, ryhmästä ja joukkueesta aina rykmenttiin, divisioonaan ja rintamaan yhteenkuuluvuuden tunne ja kokemus yhteisestä kohtalosta lujittui vahvaksi maanpuolustustahdoksi, joka piti tämän maan pystyssä. Sekä luutnantti että hänen miehensä tiesivät, että kun velvollisuudentunto ja yhteisöllisyys katoavat, jäljelle jää vain tappion siemenet. Kun Suomi kaatuu, sortuu myös Eurooppa.

Muistelemissa kuvatun luutnantin velvollisuudentunto rakentui käsitykseen yhteisöstä ja isänmaasta. Emmehän me puolusta mitä tahansa tomua tai hiekkaa, maata fyysisenä objektina tai tilana, pinta-alaa, vaan isänmaatamme. Emme puolusta ainoastaan maankamaraa, jolla esi-isämme ja heidän isänsä ovat asuneet ja eläneet. Meillä on tunneside sitä perinnettä ja kulttuuriperintöä kohtaan, jonka piiriin meidät on kasvatettu. Yhteenkuuluvuutta lisää yhteishenki: tietoisuus yhteisestä kohtalosta. Ja kolmas peruskivi on käsitys oikeasta ja väärästä. Oikea symboloi jatkuvuutta ja perinnettä, se heijastaa arvoja, jotka on koettu hyviksi ja kannattamisen arvoisiksi.

Maanpuolustus on meille suomalaisille ollut aina kohtalonkysymys. Koska maantieteellinen sijaintimme on aina ollut suurvallan länsimaisella reunalla selkä merta vasten, on maanpuolustuksemme ollut taistelua olemassaolosta. Eristettynä muusta Euroopasta, vain kapean maakaistaleen yhdistäessä meitä Ruotsiin ja Norjaan, olemme aina saaneet luottaa vain itseemme. Mutta niin kauan kun on kiväärimies Anders Mattiloita ja saarella vastahyökkäyksiä tekeviä pelokkaita luutnantteja, niin kauan me pärjäämme. Niin kauan kun on maanpuolustustahtoa ja yhteishenkeä, niin kauan me pärjäämme. Ne miehet ja naiset, joita me tänään juhlimme, ovat näyttäneet meille esimerkin siitä, kuinka täytämme meihin kohdistuvat odotukset ja velvollisuudet myös vaikeina aikoina.