Avainsana-arkisto: Suomen itsenäisyys

Vapaussodasta 100 vuotta

Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana itsenäistymisprosessia on selitetty, muisteltu ja tehty ymmärrettäväksi useilla eri tavoilla. Nämä näkemykset ovat eläneet ja muuttuneet poliittisten virtausten mukana, hakeneet innoitusta milloin ”ajan hengestä”, milloin tarkoitushakuisesta historian väärentämisestä. Itsenäisen isänmaamme preludi –vapaussota – on myös käsite, joka on ollut käsitteellisen uudelleentulkinnan kohteena.

Miksi vapaus ei kelpaa?

Vapaussodan kieltämisen taustalla ovat poliittiset motiivit. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan ”vapaussota” on politisoitunut tarkoittamaan 1920- ja 1930-luvuilla vallinnutta historiakäsitystä, jolla oikeutettiin vuoden 1918 sota ja sen aikana tehdyt toimenpiteet. Historiantutkimuksessa esiintyykin käsite ”vapaussotakirjallisuus”, jolla viitataan juuri itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien luovaan kirjalliseen tuotantoon. Näkemyksen mukaan vapaussota-termi ei kelpaa sodan nimeksi ja sitä tulee välttää.

Valkoisten joukkoja Tampereella.

Vapaussota-termiä vieroksuvissa pohdinnoissa vapaussodan tavoitteeksi on redusoitu joko (1) taistelu venäläisiä vastaan tai (2) ”valta maassa”. Tällainen jaottelu on kuitenkin suppeasti luonteeltaan valtiopoliittinen ja siitä puuttuu tarkempi toimijoiden intressien ja motiivien tunteminen – toiminnan ajureina olevien ideologisten sitoutumisten heikko tuntemus. Ne jotka kiistävät vapaussota-termin oikeellisuuden, kiistävät samalla myös sen ettei sodan päämääränä ollut vapaus ja riippumattomuus. Saman logiikan mukaisesti toimenpiteet sodassa eivät tähdänneet itsenäisyyteen eivätkä lujittaneet itsenäistyvän ja vapaan Suomen asemaa kansainvälisesti. Vapaus ei ollut irtaantumista Venäjän valtiosta ja etnisestä valtiollisesta sorrosta. On esitetty kysymys, jos vapaussodassa oli kyse vapaudesta, niin vapautta mistä? Tuohon kysymykseen vastaaminen vaatii laajaa pohdintaa ja poliittisten kehityspolkujen tuntemista.

Vapaus – mutta mistä?

Poliittisessa mielessä itsenäistymistä ajavien tahojen tavoitteena Suomessa oli vapaus. Se rakentui oikeusjärjestelmän pitävään pohjaan, laillisuuteen ja pohjoismaisen kansanvallan perinteelle. Suomen vapauteen ja itsenäisyyteen pyrkivän kansalaisliikkeen motiivien taustalla oli venäläisten Suomea kohtaan harjoittama etninen ja valtiollinen sorto, joka loukkasi Suomen oikeusasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana. Pontta oikeustaisteluille antoi Leo Mechelinin kehittämä ja ajama näkökanta, jonka mukaan Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaana oli toimissaan alisteinen Suomen perustuslaeille, ilman itsevaltiaan oikeuksia. Mechelinin ajattelulle rakentui myös sitoutuminen länsimaisen ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen arvoihin ja pohjoismaisen kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteille. Suomi oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti osa läntistä maailmaa, siksi oli tärkeää turvata Venäjästä erillinen talouselämän ja oikeusjärjestyksen kehitys. Tavoitteissa näkyi snellmanilainen henki. Uusi päivä –sanomalehdessä 21.5.1917 julkaistu kirjoitus heijasti hyvin tätä pyrkimystä: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa. Tämän vaatimuksen oikeutus perustuu siihen tosiasiaan, että Suomi maantieteellisesti, kansallisesti ja sivistyksellisesti muodostaa maailman kaikista muista kansoista eroavan kansayksilön.”

Vapaussodan valmistelut aloitettiin Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi, mikä olisi varmistanut yhteiskunnallisen kehityksen länsimaalaisen oikeusjärjestelmän puitteissa, yksilön oikeuksia ja vapauksia kunnioittaen. Oikeusjärjestelmän koskemattomuuden, laillisuuden ja sisäisen turvallisuuden takaaminen oli edellytys itsenäisyyden vakiinnuttamiselle. Näin todettiin myös Svinhufvudin senaatin ohjelmassa, jota Helsingin Sanomat kommentoi tuoreeltaan 28. päivänä marraskuuta 1917: ”Järjestyksen ja oikeuspohjan palauttaminen täytyy joka tapauksessa olla uuden, vapaan Suomen hallituksen ensimmäisenä tehtävänä, sillä se on välttämätön edellytys, jotta saisimme suuren päämäärämme, itsenäisyytemme, turvatuksi ja karikosta ohjatuksi selville vesille.”

Vapaus Venäjästä?

Svinhufvudin johtama valtuuskunta oli itsenäisyysjulistuksen jälkeen jättänyt 30.12.1917 Venäjän bolsevikkihallitukselle kirjeen, jossa pyydettiin bolsevikkeja tunnustamaan Suomen itsenäisyys. Seuraavana päivänä Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden. Bolsevikkihallitus toivoi kuitenkin, että Suomi eroamisen kautta myöhemmin, vallankumouksen jälkeen, yhdistyisi uudelleen Neuvosto-Venäjään. Stalinin mukaan itsenäisyys olisi vain vallankumouksen välivaihe. Neuvosto-Venäjän toimeenpaneva työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitea (parlamenttia vastaava vallankumouselin) vahvisti 4.1.1918 kansankomissaarien päätöksen.

Muut valtiot tunnustivat Suomen itsenäistymisen nopeasti tammikuun alkupuolella. 4.1.1918 Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Saksan tunnustus julkistettiin 6. tammikuuta, Tanskan ja Norjan 10. tammikuuta. Yhdysvallat ja Englanti eivät vielä olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, vaan halusivat odottaa Venäjän sisäisen tilanteen selkiytymistä.

Suomessa ollut venäläinen sotaväki oli epävarmuuden tilassa. Venäjällä sisäpoliittinen tilanne oli ajautunut kaaokseen ja sisällissotaan. Maailmansotaan kyllästyneet venäläiset sotilaat halusivat kotiin. Suomeen sijoitetut venäläiset odottivat kotiuttamista, osa meni mukaan vallankumoukselliseen liikehdintään. Oleellinen kysymys Venäjän sotilaille oli, mitä Venäjää heidän piti totella: monarkistista tsaarin venäjää, väliaikaista hallitusta vai bolsevikkeja?

Venäjällä valtaa pitävät bolsevikit noudattivat kaytskylaista ”ei sotaa – ei rauhaa” -politiikkaa. Oleellista Venäjän bolsevikkien ajatusmaailmassa oli toiminnan rakentuminen väkivaltaan. Proletariaatin valta Lenin mukaan oli diktatuuria: ”Se ei nojaa lakiin, muodolliseen enemmistön tahtoon, vaan suoraan, välittömästi väkivaltaan. Väkivalta on vallan väline.” Leninille väkivalta merkitsi vallankumouksen täydellistymistä, jopa kansalaissotaa, kuten hän oli ilmaissut kirjeessään 17.10.1914: ”Me emme voi ’luvata’ kansalaissotaa emmekä ’määrätä’ sitä alkamaan, mutta velvollisuutemme on työskennellä – niin kauan kuin tarpeellista on – tähän tavoitteeseen tähdäten.”

Vapaussota alkoi suojeluskuntien keskittämisellä Pohjanmaan keskeisille paikkakunnille ja niille annettiin tehtäväksi venäläisten joukkojen aseistariisuminen. Jo aikaisemmin julistettua itsenäisyyttä ei oltu rakenteellistettu valtion turvallisuuden ja itsenäisyyden koskemattomuuden osalta, kuten huomattiin tammikuun alussa. Valtiolta puuttui turvallisuuskoneisto, joka olisi kyennyt estämään nuorta Suomea kohtaavat aggressiot. Maassa ollut venäläiset joukot olivat levottomia ja muodostivat selkeän turvallisuusuhan. Venäläinen sotaväki oli isännätöntä ja totteli päällystöään sattumanvaraisesti. Toimenpiteillä venäläisiä kohtaan pyrittiin eliminoimaan sotilaallinen uhka.

Kun punaisten vallankumous puhkesi, sitä tekemässä olikin nykytermein kutsuttuna ”hybridiarmeija”, joka koostui punakaartilaisista ja venäläisistä sotilaista. Hybridisota on toimintaa, jossa käytetään asevoimien lisäksi epätavanomaisia joukkoja ja taktiikoita, hyödyntäen jopa rikollista toimintaa. Sodan osapuolet voivat olla asevoimien joukkoja tai tunnutuksettomia taistelijoita, sissejä, kapinallisia tai terroristeja jotka pyrkivät yhteiseen poliittiseen tavoitteeseen. (Williamson Murray ja Peter R. Mansoor (2012) Hybrid warfare: fighting complex opponents from the ancient world to the present, Cambridge University Press) Ongelmia historialliselle analyysille ja Mannerheimille ja hänen esikuntansa työn arviointiin tuottaa se, että venäläisen sotaväen lojaalisuutta eikä Kansanvaltuuskunnan valtiollisesta sitoutumisesta bolsevikkeihin ei aikalaisilla ollut mahdollista tietää ex ante facto.

”Piirihallinnon tiedonannon mukaan, että sotamiehet vieläkin, Venäjän hallituksen lupauksista huolimatta pitää arvossa Suomen itsenäisyyttä, tulevat asevoimalla punakaarteja puolustamaan – roistotyöt Viipurissa, uudet joukkosiirrot Pohjanmaahan, täällä alinomaan meriväen ja sotamiesten tekemät väkivaltaisuudet ovat pakoittaneet minua viimeyönä riisumaan aseet kaikilta Waasan, Lapuan, Oravaisten, Seinäjoen, Ylistaron, Pietarsaaren, Uuden Kaarlebyyn ja näitten ympäristöllä sijaitsevilta venäläisiltä joukoilta. Mannerheim”

(Sähkösanoma 28.1.1918 klo 8.20 Seinäjoelta kaikille asemapäälliköille Seinäjoen, Tornion, Kemin – Rovaniemen, Seinäjoen – Kristiinan ja Kaskisen radoilla suomalaisten virastojen ja Suomen suojeluskuntien päällikköjen tiedoksi)

Vapaussodan alun jälkeen venäläisten joukkojen aseistariisuminen muuttui harataksi rintamasodaksi. Suomen valtiollista riippumattomuutta, 6.12.1917 hyväksyttyä itsenäisyysjulistusta ja sen voimaansaattamista sekä laillista yhteiskuntajärjestystä uhkasi nyt toinenkin vihollinen – punakaartit, Kansavaltuuskunta ja niitä tukevat venäläiset joukot ja venäläinen päällystö. Punaiset olivat aloittaneet vallankumouksen, joka Etelä-Suomessa saavutetun alkumenetyksen jälkeen saavutti Tampereen pohjoispuoliset pitäjät. Ylipäällikkö Mannerheim totesi 30.1. että tilanne Etelä-Suomessa ja Suomen-Venäjän rajalla ei ole hänen käsissään. Senaatti oli antanut Mannerheimille tehtäväksi lujan järjestysvallan luomisen. Nyt se muuttui tapahtumien kulussa Suomen vapaussodaksi ja eskaloitui maailmanpoliittiseksi myllerrykseksi Suomen, Venäjän bolsevikkien, Saksan ja Ruotsin kesken.

”Muutamien vallankumoushenkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansasta noussut vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten kapinaan Suomen eduskuntaa ja sen asettamaa laillista hallitusta vastaan ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaran alaiseksi. Maan hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään alistettu yhteisen johdon alaiseksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden ylipäälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojaan kaikella sillä, minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi. Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistelussa isänmaan vapauden maanpettureja vastaan. Tammikuun 28 pnä 1918. Suomen Senaatti: P. Svinhufvud, Arthur Castren, Kyösti Kallio, Hjalmar Castren, K.E. Louhivuori”

(Sähkösanoma 30.1.1918 klo 8.45 ip. Helsingistä kaikki, Kenraali Mannerheimille, kaikille sähkösanomatoimistoille kaikkialla julkipantavaksi Suomen kansalle)

Kansallisten sotajoukkojen liikkeellelähtöön oli johtanut pitkä, Suomen vapautumiseen liittyvä kehityspolku. Olkoonkin että se on vain yksi monista kehityspoluista, se ei siitä huolimatta ole väärä. Svinhufvudin senaatin, Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneiden voimankäytön toimenpiteiden tavoitteena oli vapaus: länsimainen pysyvä arvomaailma ja kansanvaltaisen oikeusjärjestyksen periaatteet ja niiden takaamat yksilönoikeudet, erityisesti yksilön vapaudet. Näihin kuuluvat olennaisesti vapaus sorrosta, fyysisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja ja oikeus mielipiteenvapauteen, jotka Suomen oikeuskäsityksiin periytyivät Ruotsin 1772 hallitusmuodosta.

Vallankumouksen alkamiseen liittyvät tapahtumat olivat monilla paikkakunnilla sattumanvaraisia ja kaoottisia. Paikallisilla punakaarteilla ei ollut etukäteen laadittuja suunnitelmia ja sotilaallisen osaamisen korvasi vallankumouksellinen into. Vallanotto väestökeskuksissa tapahtui yhtenä yllättävänä hyökynä, ja tämän jälkeen oli ratkaistava, kuinka työväen asiaa vietäisiin eteenpäin. Suomen työväestö otti kumousliikkeestä kaiken irti ja aloitti verisen terrorin valkoisia kohtaan. Kansanvaltuuskunnan näkemyksen mukaan vallankumouksella oli yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tavoite, joka oli vastareaktio porvarillisten piirien oman edun tavoittelulle ja työväestön alistamiselle. ”Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisten valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan yhteiskunnallisen edistyksen palveluun”, Kansanvaltuuskunta julisti.

Vapaus väkivallasta

Punaisten vallankumouksen takana oli vahva hyökkäys perinteistä yhteiskuntaa ja sen vallanjakoa ja rakenteita kohtaan. Sosialismi tarjosi aatteen, jonka kautta työväestö ja rahvas saattoi kanavoida vihaa ja katkeruutta muita yhteiskuntaluokkia kohtaan. Väkivalta ja viha oli oleellinen osa sosialistista työväenliikettä ja sen ideologiaa. Sosialistinen työväenliike oli aloittanut jo vuonna 1905 agitaatio- ja vihanlietsontakampanjan, jonka tavoitteena oli nostattaa työväestö ristiriitoihin porvariston ja muun yhteiskunnan kanssa. Agitaation tavoitteena oli ennemmin tai myöhemmin tapahtuva vallankumous ja vallan uusjako. Siemen lankesi hedelmälliseen maaperään.

Vuonna 1917 Kotkan Kunnallisneuvoston tiedonantolehti kuvasi liikkeelle olevia työväen joukkoja seuraavasti: ”Kansan vihollisten on nyt taivuttava, sillä muuten lankeaa heidän päälleen sorretun kansan kaikki valtava viha ja voima. Suomen työväenluokka on liikkeelle lähtenyt ja se tulee käymään ylevän taistelunsa loppuun asti.” (16.11.1917) Sosialistien agitaatio oli eripuran lietsontaa ja kiihkoisaa vihapuhetta, jonka varaan sosialidemokraattinen puolue rakensi työväenjoukkojen yksimielisyyden ja tavoitteellisuuden, sillä ”vihan lauhduttaminen olisi sammuttanut liikkeen.” (Jari Ehrnrooth (1992) Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 167)

Sosialismin lietsoma viha kumpusi ideologisesta luokkavihasta. Vallankumous oli tavoitetila, johon siirryttiin luontaisesti ja historian kehitysprosessin tuloksena. Työväenluokan etujoukkojen, erityisesti bolsevikkien aatemaailmassa tärkeällä sijalla oli edesauttaa luokkapohjaisen vallankumouksen syttymistä. Väkivalta oli väline tuon tavoitteen ajamiseen, sillä väkivalta oli osa ideologiaa. Työväestön kollektiivisen väkivallan käyttö oli sallittua: ”Tällöin se [työväki] voi tarpeen tullen käyttää menestyksellä väkivaltaakin vallankumouksellisena taistelukeinona.” (Sosialisti 10.1.18, ”Vallankumouksen väkivaltaisuus”)

Sosialisti-lehti lietsoikin alkuvuodesta 1918 taisteluhenkeä kapinajoukkoihin. Suomen sisäinen kehitys oli ratkaisuhetkissään: ”Venäjän vallankumous jo todistaa suurten koko maata käsittävien vallankumousten saattavan tapahtua verrattain verettömästi. Mutta tällä ei suinkaan tahdota sanoa sitä, että työväenluokka ei saa käyttää väkivaltaisia keinoja sortovallan kukistamiseksi silloin kun ne ovat sille edullisia. Sillä on siveellinen oikeus lopettaa sortovalta, edistää kehitystä väkivaltaisinkin keinoin.” (Sosialisti 10.1. 1918)

Kun vihanlietsontaan perustuva, väkivallalla ryyditetty vallankumous pantiin toimeen 26.1.1918, punaisten kaartien ylin johto julisti taistelun olevan ankaraa ja armotonta. ”Suomen vallankumouksellinen köyhälistö on päättänyt taistella vapautuakseen porvarisluokan sorrosta Ja asettaakseen kapitalistisen vääryyden sijaan työtätekevän kansan oikeuden. Käymme ratkaisevaa taistelua.” (Päiväkäsky Suomen Työväen Punaisille Kaarteille 3.2.. 1918, Suomen Kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston valtuutettu ja Suomen Työväen punaisen kaartin ylipäällikkö Eero Haapalainen)

Pandoran lipas oli avattu, työväestön punakaartilaisjoukoille oli osoitettu legitiimiksi koettu tie väkivaltaan. Vallankumous ja kapina alkoi säälimättämällä terrorilla. Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedostotietokannan mukaan punaiset murhasivat kapinan alkupäivinä 40 henkilöä päivässä. Terrori keskittyi kapinan alkuun ja myöhemmin tappion häämöttäessä kohosi vallankumouksen alkupäivien tasolle.

Kuva: Punaisten murhaamat valkoiset keväällä 1918. Lähde: . Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedoston tietokanta.

 

Summa summarum

Vapaussota-termi on kärsinyt kovan poliittisen inflaation. Vuoden 1918 tapahtumia on selitelty milloin kansalais- milloin sisällissodaksi ja kielimanipulaatiota on perusteltu ”yleisellä näkemyksellä”. Kyseessä ei ole mikään pieni terminologinen synonyymikiista, vaan kamppailusta tiedosta ja vallasta tiedon kontrollointiin. Orwellilaisittain todettuna, ”joka kontrolloi nykyhetkeä, kontrolloi historiaa”.

Itsenäisyysjulistuksesta huolimatta Suomessa loppuvuodesta 1917 ja alkuvuodesta 1918 ei tiedetty, kenen itsenäisyydestä oli kysymys. Oliko kyse Suomen itsenäisyydestä vai suomalaisten porvarien itsenäisyydestä? Puhuttiinko joulukuun 1917 ja tammikuun 1918 aikana Itsenäisyydestä tsaarinvallasta, venäläisten aristokraattien vallasta, rajamaan itsenäisyydestä vai oliko kyse bolsevikkien itsenäisyyttä muistuttavasta välivaiheesta?

Vastaus usean itsenäisyyden kysymykseen saatiin prosessissa, jonka voidaan nähdä kulminoituneen Neuvostoliiton romahtamiseen. Prosessi jatkuu edelleen: Krimin miehitys, Venäjän sota Ukrainassa, Venäjän painostus Baltiaa ja Eurooppaa kohtaa. Sata vuotta sitten Suomen vapaus ja kansallinen itsenäisyys lunastettiin ase kädessä. Se ei ollut Leninin lahja, eikä kyseessä ollut välivaihe siirtymisessä neuvostokansojen perheeseen.

Helsingin valkokaartia kaupungin valloituksen jälkeen huhtikuussa 1918.