SUOMEN VAPAUSSOTA 1918
(yhdessä fil.tri Jarkko Kempin kanssa)

Eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Julistuksesta huolimatta itsenäisyydeltä puuttuivat takeet. Suomi oli jakautunut kahtia, punaisten ja valkoisten välinen jännitys oli latautunut koko äärimmilleen vuoden 1917 lopulla. Maassa oli liki 100 000 venäläistä sotilasta ja Venäjällä riehui bolљevikkien vallankumous. Tammikuun 22. päivänä kenraaliluutnantti Mannerheim sai Karjalasta sähkeen: “Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa.” Tapahtumat vyöryivät eteenpäin valtaisalla voimalla. Suojeluskunnat julistettiin senaatin, eli laillisen hallituksen armeijaksi. Punakaartit aseistautuivat osin venäläisten tuella. Suomen Punaisen kaartin joukot aloittivat vallankumouksen 27. tammikuuta 1918. Etelä-Pohjanmaalla kenraali Mannerheimin joukot aloittivat 28. tammikuuta venäläisten aseistariisumisen. Paria päivää myöhemmin Mannerheim joutui toteamaan, että tapahtumat Etelä-Suomessa ja Venäjän vastaisella rajalla eivät olleet hänen käsissään. Alkoi aseellinen taistelu itsenäisyydestä ja vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja ihanteista. Yhdessä FT, dosentti Jarkko Kempin kanssa kirjoittamani kirja Suomen vapaussota on yleisesitys vapaussodan tärkeimmistä tapahtumista. Kirja kertoo paitsi sodan taisteluista, myös molempien osapuolien armeijoiden muodostumisesta ja sotataidon kehittymisestä. Asiantuntevaa tekstiä tukee laaja ja osin ennen julkaisematon kuvitus.

VIRON VAPAUSSOTA 1918-1920
(yhdessä fil.tri Jarkko Kempin kanssa)

Viro vapautui Venäjästä pitkällisten taisteluiden jälkeen. Lähtökohta itsenäistymiselle ja vapaudelle oli huono: Viroa havittelivat käsiinsä niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin bolsevikit, saksalaiset, Virossa asuva baltiansaksalainen aateli ja Tsaarin monarkialle uskolliset valkoiset venäläiset. Tapahtumien vyöryssä Viro julistautui itsenäiseksi ja aloitti vapausarmeijansa nostattamisen, aluksi vapaaehtoisuuteen perustuen. Tulos oli heikko. Puna-armeija hyökkäsi Narvaan ja alkoi kilpajuoksu kohti pääkaupunkia Tallinnaa. Vihollinen pääsi lähimmillään 35 kilometrin päähän Tallinnasta, kunnes suomalaisten vapaaehtoisten tuoma apu käänsi tilanteen. Virolaiset saivat uutta uskoa taisteluunsa ja sotaonni rintamalla kääntyi. Virolaiset lähtivät vastahyökkäykseen. Yhdessä FT Jarkko Kempin kanssa kirjoittamassani kirjassa esitellään sanoin ja kuvin virolaisten sotaretki. Viron armeijan perustamiseen liittyy vapaaehtoisuutta, sankaruutta, raskaita ponnisteluja, mutta myös pettymyksiä, sotaväsymystä ja kurittomuutta. Kirja kertoo helppolukuisella tavallaan virolaisten sodan tapuhtumista. Pääpaino on sodan kulussa, mutta kirja koskettaa myös yhteiskunnallista ja sisäpoliittista kehitystä sodan oloissa. Sodan vaikutukset näkyivät myös rintaman takana, kotona ja koko yhteiskunnassa. Tekstiä tukevat kymmenet harvinaiset, ennen julkaisemattomat valokuvat.

VAPAUSSODAN MUISTOMITALIT

Muistomitali s. vert.ed. jostakin muistona oleva, muistoksi annettu rinta- tm. merkki. Merkki jnk abstraktin asian (konkr.) tunnus-, vertauskuva, tunnus, symboli. Mitali, valettu tai lyöty, tav. pyöreä, pienehkö, rahan kaltainen, kohokuvallinen t. -kirjoituksellinen metallilaatta, jollaisia tehdään jkn henkilön t. jnk tapahtuman kunniaksi tai muistoksi tai jollaisia tav. nauhalla rintaan kiinnitettävänä annetaan palkinnoksi kilpailuissa tai näyttelyissä, urhollisesta palveluksesta, ansiokkaista teoista, urheudesta tms. (Nykysuomen sanakirja osa III L-N, WSOY 1992) Vapaussodan muistomitalit -teos ei ole numismaattinen mitalien kuvaus. Pääpaino tutkimustyössä oli mitalien ja kunniamerkkien sosiaalisella ja historiallisella luonteella. Kirja dokumentoi vahvasti, miten vapaussodan kunniamerkkejä - kirjan aiheeseen luonnollisesti liittyen muistomitaleita - käytettiin ja kannettiin vuodesta 1918 aina 1990-luvun loppuun. Kirja sai melko hyvät arvostelut. Tutkimustyö ja kirjaan otetun 300 valokuvan kerääminen vei yli seitsemän vuotta. Kirjaan pääsi pujahtamaan muutama detaljivirhekin. Todettakoon tässä kirjaan päässeet virheet, jotka Vapaussoturi-lehden päätoimittaja Mikko Uola toi esille arvostelussaan (Vapaussoturi 4/2001, 35): Vapaussodan muistomitalit -kirjan sivulla 47 Vihtori Kosola, vaikka olikin Lapuan liikkeen johtohahmo, ei koskaan ollut kansanedustaja. Sivulla 18 Hannes Ignatius oli vapaussodan armeijassa päämajoitusmestari, ei intendentti. Lassilan kunnan mitalista (s. 177) tohtori Uola toteaa, että sen nimistä kuntaa ei Suomessa koskaan ole ollut. Helsingin Sanomien Petri Immonen tiivisti keräilijöiden tuskan omassa arvostelussaan: millimetrejä ja variantteja kaivataan. Numismaatikoille myös väärennökset ovat tärkeitä. Kirjan alkupuheessa korostin nimenomaan, että teos ei käsittele mitaleita ja merkkejä yksittäisinä esineinä, vaan tarkoitus oli korostaa niiden luonnetta kontekstissa: vapaussodan ja valkoisen suomen poliittisen perinnön siltana, osana kansallista symboliikkaa. Näin ollen näkökulmani oli vahvasti kansatieteellinen, johon halusin taidehistoriallisen näkemyksen, kuinka merkit on suunniteltu ja luonnosteltu. Pyrin välttämään kirjoittamasta huutokauppaluetteloa. Kirjoituskokemuksen minullekin on entistä selvempää, että kaikilla hankkeilla, jotka on tarkoitus viedä loppuun, on oltava fokus. Vapaussodan muistomitalit -kirjan fokus oli muistomitaleissa. Tätä rajausta vastaan on esitetty kritiikkiä, teokseen oltaisiin haluttu mukaan myös joukko-osastomerkit. Oman rajaukseni mukaan ne eivät kuulu kirjan aiheeseen. Samoin on laita plakettien ja pöytämitalien kanssa, nekään eivät ole osa suomalaista kunniamerkkiperinnettä. Petri Immonen nosti Helsingin sanomien jutussaan esiin kysymyksen, miksi en ole "loogisesti" ottanut mukaan Latvian vapaustaistelun 10-vuotismitalia? Kirjassa esiteltiin Vapaussodan lisäksi heimosotien muistomitalit. Perusteluna oli aikalaisten ja heimosotiin osallistunieden näkemys, että heimosodat olivat Suomen vapaussodan jatkamista maamme rajojen ulkopuolella. Latvialaiset eivät kuulu suomensukuisten kansojen heimoon eikä Latvian vapaustaistelu kuulu Suomen heimosotiin. Esimerkiksi Heimosotaristin myöntämisperusteissa Latvian kahakkaa ei ole listattuna. Suomalaisia toki osallistui eestiläisten joukkojen mukana Pohjois-Latvian vapauttamiseen. Mikäli "loogisesti" olisin esitellyt Latvian vapaussodan 10-vuotismitalin, olisin samalla perusteella joutunut esittelemään kaikkien niiden sotien muistomitalit, joihin suomalaisia osallistui vapaussodan aikana tai sen jälkeen. Myöntökirja vai ei? Antti Matikkala kiinnitti huomiota terminologian täsmällisyyteen. Olen kirjassani puhunut myöntökirjasta. Syitä on useita. Osa vapaussodan muistomitaleista annettiin saajille, osa myönnettiin ja saatiin itse lunastaa. Kunniakirja terminä kuvaa pikemminkin kehystettävää, taiteellista ja vakuuttavaa paperia, joka sinällään toimii palkintona. Diplomi -sana toimii tässä yhteydessä osittain, mutta tuo väistämättä mieleen jonkin sortin tutkintotodistuksen. Myöntökirja on hyvä ja selkeä termi, antokirja-sanaa ei suomenkieli tunne. Kirja on tehty vapaussodan mitaleista ja tietyin poikkeuksin sinne on otettu myös muita aikakaudelle läheisiä kunniamerkkejä, kuten heimosotiin ja niiden muistoihin liittyviä mitaleita. Nämä ovat perusteltavissa heimosotiin liittyvinä merkkeinä. Sen sijaan Viipurin Upseerikokelaskurssin ja Suomen Tykistökoulun merkit eivät laajankaan näkemyksen mukaan ole perusteltuja ottaa mukaan kirjan aiheeseen tiukasti pitäytyen. Otin ne mukaan, koska ne ajallisesti olivat läheisiä, osaltaan samaa suomalaisen merkkikulttuurin kehittyvää alkutaivalta kuin vapaussodan merkitkin. Ja tiesin, että kun saan teokseni päätökseen, menee jokin tovi, ennen kuin joku innokas tutkija saattaa kansien väliin näiden kahden sotakoulun merkin historian.

POHJAN POJAT
(yhdessä fil.tri Jussi Niinistön kanssa)

Pohjan Pojat kirja syntyi yhteistyössä FT Jussi Niinistön kanssa. Kirja kertoo seikkaperäisesti suomalaisen vapaaehtoisrykmentin osallistumisesta Viron vapaussotaan. Kirjaa varten keräsimme kahden vuoden aikana kymmeniä ennen julkaisemattomia valokuvia Pohjan Poikain taipaleelta. Virolaisten kamppailu nähtiin veljeskansan taisteluna vierasta idästä tullutta bolsevismia vastaan. Konstantin Päts ja Jaan Poska olivat pitäneet Suomeen kiinteitä suhteita jo saksalaissuuntauksen aikana. Viron Väliaikainen hallitus piti 23.11.1918 kokouksen, jossa keskusteltiin Suomelta pyydettävästä aseavusta. Vielä samana iltana Tхnisson matkusti Suomeen esittämään asiaansa Svinhufvudille ja Paasikivelle. Minimitarpeinaan virolaiset pyysivät 5000 kivääriä, 100 konekivääriä ja 25 tykkiä ammuksineen. Suomen hallitus päätti kokouksessaan 25.11. antaa pyydetyn määrän käsiaseita, mutta raskaita aseita niukemmin. Viroon myytiin 20 kappaletta 87 K vuosimallia 1877 tai 1895 ja ne toimitettiin 2.12.1918. Tämän lähetyksen lisäksi lähetettiin 16.12.1918 neljä kappaletta 76 K 02. Sotaministeriö laskutti näistä tykeistä 29.1.1919 ja arvioi että myydyn kaluston arvo oli yhteensä 6.389.660 markkaa. Ostos maksettiin tavaratoimituksina, joiden arvo oli yhteensä 8.546.400 markkaa. Vastatoimitukset sisälsivät muun muassa 76 mm vuorikanuunan laukauksia 5780 kpl, 76 mm lyhennetyn kanuunan laukauksia 12.532 kpl. Viron valtiolta ostettiin 11.7.1919 10.000 kpl 76 mm vuorikanuunan laukausta ja Viro tarjosi myös hylsyjä joita ei kuitenkaan ostettu koska maassa niitä vielä oli. Viroon toimitettiin marras-joulukuun vaihteessa 5000 kivääriä, 50 konekivääriä ja 15 tykkiä. Tammikuussa 1919 toimitettiin lisäksi 10.000 kivääriä ja 20 tykkiä. Suomen apu Virolle oli moninaista. Virallisen avun lisäksi Suomen naiset keräsivät lääkkeitä ja sidetarpeita Viron rintamalle lähetettäväksi. Varsinaisia sotajoukkoja Suomi ei voinut lähettää, vaikka virolaiset niitä pyysivätkin. Vuoden 1918 alussa sanomalehdistössä alettiin yhä enemmän kirjoitella Viron tilanteesta ja kuinka Suomen pitäisi aktiivisemmin auttaa veljeskansaansa. Sotilaallista apua oli luvassa, sillä vaikka virallisesti Suomi ei voinutkaan lähettää asevelvollisia, katsottiin ettei vapaaehtoisten värväämiselle ollut esteitä. Turussa palveleva luutnantti Ernst Branders esitti esimiehelleen Martin Ekströmille suunnitelmat, joiden mukaan majuri Ekströmin johdolla Viroon lähetettäisiin 700-miehinen sotajoukko. Branders allekirjoitti 18.12.1918 sopimuksen Viron hallituksen kanssa suomalaisesta apujoukosta. Suomessa Viron auttamiseen ryhdyttiin entisten aktivistien ja kalterijääkäreiden keskuudessa. Yrjö Ruutu, Toivo Kaukoranta ja Lauri Kettunen pitivät neuvotteluja Viron sotilaallisesta avustamisesta. He päättivät muodostaa sota-asiain toimikunnan, joka huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä Viroon. Ruutu kirjoitti muistion Suomen hallitukselle jossa hän anoi lupaa värvätä julkisesti sotajoukkoja Viroon lähetettäväksi. Suomen hallitus suostui ehdotukseen sillä ehdolla että sota-asiain komitea alistuu piakkoin valittavan yleisen avustuskomitean alaisuuteen. Ruutu ja kumppanit kaavailivat Viron retkikunnan johtoon Aarne Sihvoa, mutta päätyivät kahteen erilliseen rykmenttiin, joita johtaisivat Hans Kalm ja Martin Ekström. Suomessa valkoinen armeija oli lyönyt kommunistisen vallankumouksen ja pysäyttänyt maailmanvallankumouksen. Virossa nähtiin veljeskansa kamppailevan samaa punaista hämärää vastaan. Ajan henkeä kuvaa hyvin Vilho Helasen kirjoittama ote teoksesta Suomalaiset Viron Vapaussodassa: "Suomalaiset olivat Vapaussodallaan sulkeneet bolsevismilta pääsyn pohjoista tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen kulttuurinkimppuun. Nyt bolsevikit yrittivät murtautua hieman eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan...Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolsevistista - tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin -imperialismia vastaan. Jos venäjän bolsevikkien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina sen jälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallemme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaataan ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt Vapaussota." Viron avustamiseksi perustettiin Suomessa Viron Avustamisen Pääkomitea - Centralkomittйn för Estlands Undsättning, jonka johtoon valittiin vaikutusvaltaisia poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Puheenjohtajaksi komitea valitsi tohtori O.W. Louhivuoren ja varapuheenjohtajaksi Santeri Ivalon. Muita jäseniä olivat muun muassa Kyösti Kallio ja kirjailija Santeri Alkio. Joulukuun 23. 1918 solmittiin Komitean ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä sopimus, jossa sovittiin 2000:n miehen vahvuisen sotilasosaston lähettämisestä Viroon. Osasto jakautuisi majuri Ekströmin ja everstiluutnantti Hans Kalmin johtamiin ryhmiin. Osasto olisi Viron armeijan ylijohdon alainen. Joukon ylläpidon,aseistuksen ja muun varustuksen kustantaisi Viron valtio. Kapteeni Anto Eskolan johtama Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1. komppania lähti Viroon jäänmurtaja Tarmolla 30. joulukuuta 1918. Viroon saapuneet suomalaiset soturit otettiin innolla vastaan ja apuretkikunnan saapumisesta aiheutunut taistelumoraalin kohoaminen näkyi pian myös rintamalla. Waba Maa kirjoitti vuoden 1918 viimeisenä päivänä suomalaisten tuloa juhlistaneen kirjoituksen: "Suomen veljet, jos vihollisemme sanovat: Finis Finlandiae ja Finis Estonie, silloin sanomme me: Eläköön Suomi! Eläköön Viro! Me voitamme!" Hans Kalmin johtamat Pohjan pojat saapuivat Viroon kahdessa erässä, 12. 1.1919 ja 26.1.1919. Rykmenttiin kuuluivat esikunta, kaksi pataljoonaa joissa kussakin oli kolme kiväärikomppaniaa, yksi konekiväärikomppania huoltomuodostelmineen sekä yksi kolmepatterinen patteristo. Kaksi patteria oli varustettu 87 mm tykeillä ja 3. patteri raskailla 107 mm tykeillä. Tämän lisäksi rykmentissä oli tiedustelu-, hiihto- ja ratsuosastot. Pohjan Poikain rykmentin vahvuus oli 29.1.1919 yhteensä 54 upseeria, 272 aliupseeria ja 1788 sotilasta. Kenraali Tхnissonin ennustuksen mukaisesti Vapaussodassa tapahtui käänne: suomalaisten avustamat Viron joukot aloittivat etenemisen. Uuden innostuksen elähdyttämänä lähti 7.1 hyökkäys etenemään kohti Narvaa. Sotilasjohdon suunnitelma oli seuraava: suoraan idän suunnalta hyökkää 4. ja 5. rykmentti sekä 1. rykmentti yhdessä Kalevalaisten Malevan ja Balttilaisen pataljoonan kanssa. Rautateillä hyökkäävät panssarijunat 1, 2 ja 3. Panssarijuna numero 1 oli 5.1. mennessä ottanut haltuunsa Aegviidun kylän, josta se eteni Jägalaan seuraavaksi päiväksi. Aleksander Seimanin johtamalla 4. rykmentillä ja suomalaisilla oli Kolgan-Loksan tasa hallussa 9.1., josta hyökkäyskiilat etenivät Rakvereen 12.1. mennessä. Rakvereen tultaessa 1. rykmentin sotapäiväkirjasta on luettavissa seuraavaa: "Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu - hävitys ja ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä useimmat paremmat huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä, äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti paikalla ammuttu." Varja oli suomalais-virolaisen osaston hallussa 15. tammikuuta. Majuri Ekströmin alaisuuteen koottiin 600 suomalaista ja 400 virolaista erityiseksi iskuosastoksi. Osasto siirrettiin laivalla Narva-Joensuuhun ja Merikylään Utrian kartanon luo, jonka osasto valtasi 17.1.1919. Narva oli vapautettu bolsevikeistä 18.1.1919. Virolaiset olivat lyöneet punaiset joukot Tallinnasta Narvaan kymmenessä päivässä.

Suomalaisuus on rehellisyyttä, rohkeutta ja peräänantamattomuutta. Se on lähimmäisestä huolehtimista. Suomalaisuus näkyy käytännön arjessamme, se on meidän tapamme elää ja tehdä työtä. Pidetään jatkossakin suomalaisuus ja suomalainen työ arvossaan.